.jpg)
Hävettää. Melkein kolmen kuukauden tauko blogista ja ennen kaikkea lukemisesta.
Syynä taukoon on Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies, jonka lukeminen sai alkunsa helmikuun puolivälissä ja hyvin pian huomasinkin, ettei lukeminen oikein ota onnistuakseen. Väkisin pakottamalla sain itseni lukemaan sitä puoleen väliin saakka, kunnes iski armoton ärsytys ja lopulta oli todettava, ettei tästä todellakaan tule yhtään mitään. Siinä vaiheessa kuitenkin ajattelin, että jatkan kirjaa sitten joskus tulevaisuudessa, kun siltä vaan tuntuu, mutta loppujen lopuksi siltä ei koskaan tuntunut. Joka kerta kun kirjaan olisi "pitänyt" tarttua, keksin tekosyitä, miksi nyt ei voi eikä ehdi, joten loppujen lopuksi näin kolmen kuukauden lukemistauon jälkeen on todettava, että nyt saa riittää! Ei, en todellakaan aio pakottaa lukemaan itseni jotakin, mistä en pidä, vaikka kuinka paljon siitä tuntisinkin syyllisyyttä. Kähkösen romaanin takia lukeminen on ollut pysähdyksissä koko tämän tauon ajan!
Mikä kirjassa sitten niin inhotti? Jospa ensin edes muistaisi, mistä se kertoi, koska luin kirjaa tosiaan viimeksi silloin kolmisen kuukautta sitten. Aluksi se ei ollut huono lainkaan, onhan kyseessä kehuttu kirja, vaikka alusta alkaen olikin todettava, ettei käsissäni tällä kertaa ollut mitään itseäni miellyttävää. Lukeminen oli hankalaa, mielenkiinto ei rittänyt, vilkuilin kelloa vähän väliä ja yritin pikalukua ajan tuhlaamisen minimoidakseni, mutta kaiken kaikkiaan oli todettava, että aihe ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Siinäpä ne suurimmat syyt. Sota- ja pula-ajan kirjat kyllä normaalisti kiinnostavat, mutta tällä kertaa kerronta oli pitkäveteistä ja hitaasti etenevää. Asiat jahkailivat paikoillaan eikä juoni tuntunut etenevän tarpeeksi ripeällä tahdilla oman haluni mukaisesti.
Lyhyesti juonesta voisin jotakin mainita. Ilja ja Klara ovat nuori aviopari, jotka ovat juuri monien muiden tavoin paenneet kotimaastaan Suomesta Neuvostoliittoon, Petrogradiin, toiveinaan parempi elämä. Nimensäkin he ovat tavan mukaan vaihtaneet ja nyt enää on tavoitteena se uusi ja erilainen elämä, josta Suomessa he aiemmin vain voivat haaveilla. Yllättäen Petrogradin muuttuessa Leningradiksi alkavat vaikeat ajat. Ennestään tutusta köyhyydestä tulee taas Iljalle ja Klaralle muiden tavoin osa arkipäivää. Elämä ei enää olekaan niin helppoa ja mutkatonta kuin sen mielikuvissa piti olla.
Tämän enempää en kirjaan taida paneutua, koska enhän sitä lukenut, mutta halusin kuitenkin tuoda sen julki tänne blogin puolelle, olla itselleni armollinen ja todeta, että on ihan ok jättää kirja kesken, jos se ei omalta ollenkaan tunnu. Näin voimme siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia lukukokemuksia, uudistuneen blogin ulkoasun voimin, joten palatkaamme toivottavasti taas lähipäivinä asiaan.
Sivut: 332 (vajaa puolet luettu)
Otava, 2014
Lyhyesti juonesta voisin jotakin mainita. Ilja ja Klara ovat nuori aviopari, jotka ovat juuri monien muiden tavoin paenneet kotimaastaan Suomesta Neuvostoliittoon, Petrogradiin, toiveinaan parempi elämä. Nimensäkin he ovat tavan mukaan vaihtaneet ja nyt enää on tavoitteena se uusi ja erilainen elämä, josta Suomessa he aiemmin vain voivat haaveilla. Yllättäen Petrogradin muuttuessa Leningradiksi alkavat vaikeat ajat. Ennestään tutusta köyhyydestä tulee taas Iljalle ja Klaralle muiden tavoin osa arkipäivää. Elämä ei enää olekaan niin helppoa ja mutkatonta kuin sen mielikuvissa piti olla.
Tämän enempää en kirjaan taida paneutua, koska enhän sitä lukenut, mutta halusin kuitenkin tuoda sen julki tänne blogin puolelle, olla itselleni armollinen ja todeta, että on ihan ok jättää kirja kesken, jos se ei omalta ollenkaan tunnu. Näin voimme siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia lukukokemuksia, uudistuneen blogin ulkoasun voimin, joten palatkaamme toivottavasti taas lähipäivinä asiaan.
Sivut: 332 (vajaa puolet luettu)
Otava, 2014
Äiti luki tuon kirjan (vai tuota kirjaa, en tiedä, ehkäpä hänkin jätti sen kesken) ja sanoi myös, että alku oli ihan ok, mutta sitten kirja alkoi tökkiä. Hän oli myös kovasti odottanut saavansa tuon kirjan viimein kirjastosta. Aihe kuulostaa kieltämättä kiinnostavalta, harmi, että kirja sitten ei oikein toimi. Itselläni jää luvattoman paljon kirjoja kesken. Samanlainen kokemus kuin tämä sinulle oli minulle Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa. Luin Liltä Kulkurit, joka oli tosi hyvä, mutta tämä tökki. Huomasin jossain vaiheessa (jo yli puolet luettuani...), ettei minua kiinnosta yhtään, miten kirja päättyy ensinkään. Kirja kuului vielä Tammen keltaiseen kirjastoon, mikä on mielestäni laadun tae. Tosiasia voikin olla, että kirja oli oikeasti tosi hyvä, mutta minua se ei sytyttänyt yhtään. Mielestäni on kuitenkin ihan ok jättää kirjoja kesken. Olemassa on niin paljon kaikkea hyvää luettavaa, joten on ihan turhaa käyttää aikaa kirjaan, joka ei kiinnosta.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi!
VastaaPoistaItselleni on aina ollut vaikeaa jättää kirjoja kesken. Vaikka kyseessä olisi kuinka huono kirja tahansa, yritän pakottaa itseni lukemaan sen loppuun saakka, mutta toisinaan onneksi tajuan antaa olla ja siirtyä eteenpäin, vaikka syyllisyys hetken aikaa kalvaisikin. Muutenkin itselläni on tapana lukea vain yhtä kirjaa kerralla. Monet tuntuvat lukevan useampia, jolloin voisin kuvitella kirjan kesken jättämisen helpommaksi kaiketi.