Tällä kertaa luvassa sosiaalipornoa parhaimmillaan. Hyppy Jakarandapuun lapsista tähän Jonas T. Bengtssonin romaanin oli melkoinen, sillä kuilu näiden kahden kirjan välillä on valtaisa. Siinä missä Sahar Delijanin teoksessa puhuttiin hempeitä ja palvottiin kaiken kestävää rakkautta, niin Submarinossa puolestaan ladellaan törkeyksiä, nussitaan, vedetään käteen, sekoillaan ja ollaan hunningolla. Bengtssonin käyttämä kieli on karua ja todenmukaista, aluksi hieman vierasta lyhyiden ja töksähtelevien virkkeiden vuoksi, mutta lopulta todettakoon, että juuri se kirjoitustyyli tekee Submarinosta Submarinon ja antaa sille omanlaisensa hehkun.
Minä pidän kirjoista, jotka kuvaavat elämää, josta itselläni ei ole aavistustakaan. Mahdollisimman raakaa ja väkivaltaista, mielellään kuitenkin realiteetin rajoissa pysyvää, niin olen ihan innoissani ja haluan vain lisää ja lisää. Onnelliset tarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni ainakaan suurissa määrin, ei makeaa mahan täydeltä. Submarino on onnellisen kirjan vastakohta. Se alkaa surullisesti ja päättyy surullisesti. Siksi se on minun kirjani.
Kirja kertoo kahdesta vajaa kolmekymppisestä veljeksestä. Vanhempi veli on Nick ja nuorempaa kutsutaan vain pikkuveljeksi. Veljesten elämä on nykyisin täysin toisistaan erillään, vaikka lapsuuden traagiset tapahtumat kaivertavat kummankin mieltä. On asioita, joista ei koskaan puhuta eikä niihin palata, mutta kun heidän äitinsä kuolee, niin muistot palaavat jälleen pintaan ja veljesten on kohdattava toisensa vuosien tauon jälkeen. Kirjan ensimmäisessä puoliskossa tutustutaan lähemmin Nickiin, kun taas loppupuolisko kirjasta on kuvailtu pikkuveljen näkökulmasta.
Nick on veljistä se kovempi, pahempi, aggressiivisempi ja törkeämpi suustaan. Hän on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan pahoinpitelytuomion ja asuu tällä hetkellä pienessä sosiaalitoimiston asuntolassa. Nickin päivät koostuvat etupäässä ryypiskelystä, naapurissa asuvan Sofien nussimisesta, päämäärättömästä harhailusta kaupungin kaduilla ja ex-vaimonsa muistelusta.
"Istuin törkeästi pahoinpitelystä. Se on reilu kunnon rikos, sellainen jota voi kunnioittaa. Niin kuin aseistettu ryöstö, ei mikään raiskaus eikä lapsen hyväksikäyttö. Ne puolitoista vuotta eivät olleet erityisen vaikeita. Vankilassa oli samaa säännöllisyyttä kuin laitoksisssa, joissa olin ollut lapsena, ennen kuin äiti päätti tuoda meidät yhteen. Vankila on vaikea vain jos joutuu pois jostakin, jonkun luota. Silloin aika tuntuu pitkältä. Mutta minulla ei ollut muutakaan paikkaa missä olla."
Nickin osuutta lukiessa olin varma, ettei tämän paremmaksi voi enää mennä. Mutta kyllä voi. Vaikka Nick olikin mielenkiintoinen hahmo, vielä mielenkiintoisemmaksi ja jännemmäksi tyypiksi paljastui hänen pikkuveljensä, joka on päiväkoti-ikäisen Martinin yksinhuoltaisä ja narkomaani.
"Kun tulen kotiin, asunto tuntuu tyhjältä. Pakastimesta löydetty valmisruoka odottaa edelleen pöydällä. Minulla on valkoista heroiinia. Heroiinikloridia. Hyvää laatua, sellaista jonka voi piikittää suodattamatta ainetta ensin pumpulitupon läpi. Voisin tehdä valmisteluja, kääriä jointin, panna ruoan uuniin. Mutta minulla on valkoista heroiinia. Olen jo menossa vessaan kun huomaan, ettei minun tarvitsekaan. Voin istua tässä omassa olohuoneessani piikittämässä, minun ei tarvitse pelätä että Martin tulee."
Vaikka Nickin ajatuskuviot olivatkin etupäässä aggressiivisia, niin taustalla piili myös mielen järkevyyttä, selkeyttä ja ehkä jopa hivenen toiveikkuutta. Veljen huumehoureiset narkkarin ajatukset olivat puolestaan toiselta planeetalta. Jotain täysin käsittämätöntä. Voiko tämä edes olla totta? Kyllä voi. Aivan varmasti voi. Pahimmillaan samaa tasoa kuin 8-vuotiaan Vilja Eerikan surma. Ulkopuolisen silmin kaikki näyttää hyvältä eikä kukaan osaa epäillä mitään ja vaikka osaisikin, niin itse pääpaha onnistuu kerta toisensa jälkeen puhumaan itsensä kuiville. Ja sama touhu jatkuu. Lapsi kärsii, jää lopulta aivan yksin tai pahimmassa tapauksessa kuolee välinpitämättömien vanhempiensa takia. Kerrassaan surullisen hirvittävää luettavaa.
Kirjasta jäi hivenen huono olo. Ahdistunut kenties tai ehkä pöyristynyt olisi parempi sana. Submarino onnistuu erinomaisesti kertomaan surkeista ihmiskohtaloista ja erityisesti siitä, että huonoilla korteilla on lähes mahdoton voittaa. Voi vain hävitä ja menettää kaiken, kuten tällä kertaa molemmille veljeksistä pääsi loppujen lopuksi käymään.
Sivut: 447
Like, 2015
Suomentaja: Päivi Kivelä
Alkuteos: Submarino, 2007
★ ★ ★ ★ ½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti