Marko Hautalan romaania lukiessani mietin, kuinka aloittaisin tämän tekstipätkän ihailevilla ylistyssanoilla hehkuttaen kuinka kovasti kirjasta pidin. Niin, no, kyllähän minä siitä oikein kovasti pidinkin, ei siinä mitään, täysin neljän tähden arvoinen lukukokemus oi kyllä, mutta siitäkin huolimatta jokin siinä mätti niin pahasti etten ole vieläkään saanut mielenrauhaa.
Niin, siitä juonesta jos nyt jotain ensin kertoisi.
Kaikki alkaa, kun pieni poika surmataan
kotonaan ja pian tekijäksi paljastuukin iäkäs sukulaissetä nimeltään Olavi
Finne. Mies tosin todetaan syyntakeettomaksi ja suljetaan
mielisairaalaan paranoidista skitsofreniaa sairastavana.
Seuraavaksi hypätäänkin kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Finne on edelleen hoidossa samaisessa mielisairaalassa, jossa työskentelee myös kolmekymppinen hoitaja Mikael Siinto. Mikael määrätään Finnen omahoitajaksi, jolloin hän pääsee lähietäisyydeltä kuuntelemaan vanhuksen harhaisia höpinöitä, joista uusi hoitaja nopeasti kiinnostuukin. Tarinat liittyvät palsamointiin ja ikuiseen elämään.
"Jos haluaa auttaa rakkaimpiaan, on uhrattava", Finne sanoi hiljaisuudelle.
"Se nyt on selvä, jos tässä jokin selvää voi olla."
He katsoivat hetken ulos hiljaisuuden vallitessa. Finnen hengitys oli kiihtynyt ja kasvoilla oli irvistys, sellainen kuin vanhoilla miehillä, kun he kävelivät huonossa säässä. "Se on tahdon kysymys", Finne sanoi sitten. "Rakkaat säilyvät niin kauan, kun on edes yksi ihminen, joka heille uhraa."
Hoitaja Mikael Siinnon yksityiselämän ongelmat tuovat myös vaihtelua
sairaalaelämälle. Mikaelin vaimo Saana on syöpäpotilas ja odottaa vain
kuoleman korjaamista. Naisen huonot tulevaisuuden näkymät saavat
Mikaelin suunniltaan eikä mies enää oikein osaa hallita itseään.
Käsittelemättömät tunteet purkautuvat sitten töissä tavalla tai
toisella.
Kaikkein mielenkiintoisinta kirjassa ovat karut kuvaukset laitoshoidon arjesta sekä suhteet henkilökunnan ja potilaiden välillä. Hoidon perustana tuntuu olevan ainoastaan potilaiden lääkitseminen rauhallisiksi samalla kun diagnooseja tehdään mutu-tuntumalla koskaan niitä päivittämättä. Onneksi osastolle astelee uusi ylilääkäri Hannele Groos, joka saa liiankin apaattiseen porukkaan hieman vipinää aikaiseksi.
Kaikkein mielenkiintoisinta kirjassa ovat karut kuvaukset laitoshoidon arjesta sekä suhteet henkilökunnan ja potilaiden välillä. Hoidon perustana tuntuu olevan ainoastaan potilaiden lääkitseminen rauhallisiksi samalla kun diagnooseja tehdään mutu-tuntumalla koskaan niitä päivittämättä. Onneksi osastolle astelee uusi ylilääkäri Hannele Groos, joka saa liiankin apaattiseen porukkaan hieman vipinää aikaiseksi.
Oikeastaan lukiessa herää vähän väliä kysymys, että tällaisiakö sadistihoitajia siellä osastolla työskentelee. Erityisesti kun miettii, että kirjailija on itse ollut töissä hoitajana psykiatrisessa sairaalassa nähden miten homma toimii. Toivon hartaasti, etteivät nämä vastenmieliset henkilökuvaukset päde oikeassa elämässä, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Vaikka Mikael ei ollut hoitajista pahimmasta päästä, niin kirjan edetessä hänenkin empaattinen ja mukava puolensa alkoi vähitellen rapistua todellisten aggressiivisten ajatusten tullessa esille. Muista henkilöistä sitten puhumattakaan.
Käärinliinat oli yllättävän hyvä ja suositeltavan arvoinen romaani, vaikka tuntui, että lopussa kaikki se ylistämisen arvoinen kuihtui kokoon ja lopulta kuoli pois. Nimensä puolesta (+ kannen kuvan perusteella) Käärinliinat viittaa hyvin vahvasti muinaiseen Egyptiin, joten toki näin lukijana odottaa, että aihetta käsiteltäisiin enemmän, mutta pettymys olikin tunnetiloista suurin, kun se ei tuntunutkaan olevan kovin merkityksellinen asia. Mitä nyt paranoidinen potilas palsamoinnista jankuttaa, mutta muuten se oli sitten siinä ja asia loppuunkäsitelty. Lisäksi olen sitä mieltä, että erilainen päätös kirjalle olisi ollut parempi, koska nyt se jäi turhan yksinkertaiseksi ja hieman jopa sekavaksi.
Sivut: 279
Tammi, 2009
★ ★ ★ ★
Sivut: 279
Tammi, 2009
★ ★ ★ ★