Marko Hautala: Käärinliinat

Marko Hautalan romaania lukiessani mietin, kuinka aloittaisin tämän tekstipätkän ihailevilla ylistyssanoilla hehkuttaen kuinka kovasti kirjasta pidin. Niin, no, kyllähän minä siitä oikein kovasti pidinkin, ei siinä mitään, täysin neljän tähden arvoinen lukukokemus oi kyllä, mutta siitäkin huolimatta jokin siinä mätti niin pahasti etten ole vieläkään saanut mielenrauhaa.

Niin, siitä juonesta jos nyt jotain ensin kertoisi.

Kaikki alkaa, kun pieni poika surmataan kotonaan ja pian tekijäksi paljastuukin iäkäs sukulaissetä nimeltään Olavi Finne. Mies tosin todetaan syyntakeettomaksi ja suljetaan mielisairaalaan paranoidista skitsofreniaa sairastavana.

Seuraavaksi hypätäänkin kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Finne on edelleen hoidossa samaisessa mielisairaalassa, jossa työskentelee myös kolmekymppinen hoitaja Mikael Siinto. Mikael määrätään Finnen omahoitajaksi, jolloin hän pääsee lähietäisyydeltä kuuntelemaan vanhuksen harhaisia höpinöitä, joista uusi hoitaja nopeasti kiinnostuukin. Tarinat liittyvät palsamointiin ja ikuiseen elämään.

"Jos haluaa auttaa rakkaimpiaan, on uhrattava", Finne sanoi hiljaisuudelle. 
"Se nyt on selvä, jos tässä jokin selvää voi olla." 
He katsoivat hetken ulos hiljaisuuden vallitessa. Finnen hengitys oli kiihtynyt ja kasvoilla oli irvistys, sellainen kuin vanhoilla miehillä, kun he kävelivät huonossa säässä. "Se on tahdon kysymys", Finne sanoi sitten. "Rakkaat säilyvät niin kauan, kun on edes yksi ihminen, joka heille uhraa."

Hoitaja Mikael Siinnon yksityiselämän ongelmat tuovat myös vaihtelua sairaalaelämälle. Mikaelin vaimo Saana on syöpäpotilas ja odottaa vain kuoleman korjaamista. Naisen huonot tulevaisuuden näkymät saavat Mikaelin suunniltaan eikä mies enää oikein osaa hallita itseään. Käsittelemättömät tunteet purkautuvat sitten töissä tavalla tai toisella.

Kaikkein mielenkiintoisinta kirjassa ovat karut kuvaukset laitoshoidon arjesta sekä suhteet henkilökunnan ja potilaiden välillä. Hoidon perustana tuntuu olevan ainoastaan potilaiden lääkitseminen rauhallisiksi samalla kun diagnooseja tehdään mutu-tuntumalla koskaan niitä päivittämättä. Onneksi osastolle astelee uusi ylilääkäri Hannele Groos, joka saa liiankin apaattiseen porukkaan hieman vipinää aikaiseksi.

Oikeastaan lukiessa herää vähän väliä kysymys, että tällaisiakö sadistihoitajia siellä osastolla työskentelee. Erityisesti kun miettii, että kirjailija on itse ollut töissä hoitajana psykiatrisessa sairaalassa nähden miten homma toimii. Toivon hartaasti, etteivät nämä vastenmieliset henkilökuvaukset päde oikeassa elämässä, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Vaikka Mikael ei ollut hoitajista pahimmasta päästä, niin kirjan edetessä hänenkin empaattinen ja mukava puolensa alkoi vähitellen rapistua todellisten aggressiivisten ajatusten tullessa esille. Muista henkilöistä sitten puhumattakaan.

 

Käärinliinat oli yllättävän hyvä ja suositeltavan arvoinen romaani, vaikka tuntui, että lopussa kaikki se ylistämisen arvoinen kuihtui kokoon ja lopulta kuoli pois. Nimensä puolesta (+ kannen kuvan perusteella) Käärinliinat viittaa hyvin vahvasti muinaiseen Egyptiin, joten toki näin lukijana odottaa, että aihetta käsiteltäisiin enemmän, mutta pettymys olikin tunnetiloista suurin, kun se ei tuntunutkaan olevan kovin merkityksellinen asia. Mitä nyt paranoidinen potilas palsamoinnista jankuttaa, mutta muuten se oli sitten siinä ja asia loppuunkäsitelty. Lisäksi olen sitä mieltä, että erilainen päätös kirjalle olisi ollut parempi, koska nyt se jäi turhan yksinkertaiseksi ja hieman jopa sekavaksi.

Sivut: 279
Tammi, 2009

★ ★ ★ ★

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Useimmiten kirjan nimi antaa vinkkejä juonesta samalla myös vaikuttaen liiankin voimaakkaasti siihen viitsinkö teokseen alun perin tarttuakaan. Näin myös tällä kertaa. Vuorossa oleva Carol Shieldsin romaani Pikkuseikkoja keskittyy nimensä veroisesti juuri niihin arjen pikkuseikkoihin, normaalin perhe-elämän ja parisuhteen kiemuroihin. Mitään erikoista tässä kirjassa ei tosiaankaan tapahdu. Puoleen väliin asti jaksoin odottaa, että milloin juoni lähtisi kunnolla liikkeelle ja jotain edes tapahtuisi, mutta kun mitään ei tapahtunut odotuksistani huolimatta, niin siinä vaiheessa täytyi antaa olla ja tyytyä siihen vähään mitä sai. Ehkä se oikeastaan olikin romaanin paras puoli. Erinomainen saavutus keltä tahansa kirjailijalta, että osaa jauhaa sivukaupalla asiaa ei-mistään.

Seuraavaksi lainaus kirjan viimeiseltä sivulta, jossa päähenkilön ajatukset tiivistävät koko kirjan perusajatuksen muutamaan virkkeeseen:

"Minä tarkkailen. Oma elämäni ei tule koskaan riittämään minulle. Se on syntymävika, minun ainoa, ainoa sairauteni muuten onnekkaassa elämässäni. Olen tarkkailija, sivullinen, pidän siitä tai en, ja olen täysin pääsemättömissä asiantilaan liittyvistä riskeistä. Ja palkinnoista."

Judith Gill on kanadalainen perheenäiti, joka työkseen kirjoittaa elämäkertoja historiallisista henkilöistä. Työnsä luonteen vuoksi Judith on tottunut kaivelemaan asioita eikä täten voi sietää epätietoisuutta millään elämänsä osa-alueella vaan haluaa aina olla tietoinen kaikesta mitä hänen ympärillään tapahtuu. Salaisuuksia Judith ei voi sietää, joten nenänsä tämä nainen osaa taitavasti tunkea jokaisen asioihin tiedonjanonsa tyydyttääkseen. Kirjoittamisen ohella Judithin päivät koostuvat illalliskutsuilla käymisestä ja ystävien tapaamisesta, mutta yhtä suuri osa kirjasta menee myös menneiden muisteluun ja kaikenlaiseen jossitteluun ja spekulointiin.

Mielenkiintoista antia kirjassa ovat Judithin perheenjäsenet (jotka muuten eivät olleet yhtä ärsyttäviä kuin Judith itse). Hänen miehensä Martin on kirjallisuustieteen professori, vähän höppänen oloinen mies (selvästikin vaimonsa tossun alla) sekä lapset Rickard ja Meredith. Kaiken kaikkiaan kyseessä on keskiluokkainen onnellinen perhe, joista kenelläkään ei sen suurempia ongelmia ole, vaan päinvastoin kaikki on niin ihanaa ja auvoista että ihan oksettaa. Illalliskutsuja illalliskutsujen perään seurapiireissä pyörien älykkäitä keskustellen älykkäiden ihmisten seurassa. Silloin kun asiat ovat liian hyvin, täytyy tehdä kärpäsestä härkänen ja alkaa suurennella asioita valtaviin mittasuhteisiin tyhjästä jauhaen ja kauhistellen.

Sanotaan nyt niin, että kyllä minä tästä kirjasta pidin, vaikkei siltä ehkä vaikuttaisi. Pidin erityisesti siitä kuinka Shields hallitsi tyhjänjauhamisen taidon tehden juonesta omalla arkisella tavallaan mielenkiintoisen pitäen lukuintoa jatkuvasti yllä. Ja olihan kirjassa tietysti jonkinlainen juonikin, oikea petossarja, vaikka sekin jäi melko vaisuksi loppuratkaisua myöten. Mutta muuten sanoisin kirjan sisältäneen ihailtavan tarkkanäköisiä ja fiksuja huomautuksia ihmisluonteen monimutkaisuudesta. Pikkuseikkoja on tarina siitä kuinka yksikin viattomalta vaikuttava virhelyönti voi saada aikaan ketjureaktion vielä vuosienkin kuluttua.

Sivut: 235

Otava, 2011

Suomentaja: Hanna Tarkka

Alkuteos: Small Ceremonies, 1976

★ ★ ★

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista.
Hän oli miettinyt, että jos hän olisi ollut tyttö, olisivatko hänen rintansa olleet isot vai pienet, sillä hänen äidillään ne olivat keveät ja isoäidillään raskaat, ainakin tukahduttavista syleilyistä jääneissä muistoissa. Hänen mielestään uhkea povi pakotti kaarevaselkäisempään ja naisellisempaan käyntiin, ja juuri herkässä tasapainossa olevien vartaloiden viehkeys kiehtoi häntä, joskus vavahduttikin.

Katseenvangitsijat alkaa juuri näillä ylläolevilla sanoilla ja sama linja jatkuu läpi kirjan. Puhetta rinnoista, ulkonäöstä ja kaikesta pinnallisesta kiiltokuvamaisesta menestyksestä ja sen mukaan tuomasta vähemmän kadehdittavasta sisimpään kätketystä onnettomuudesta ja surusta. Kirjan nimi Katseenvangitsijat viittaa tasan tarkkaan mihinkäs muuhun kuin naisen rintavarustukseen. Se siitä hienommasta merkityksestä, rinnathan ne tässä pääosassa ovat.

Kirja kertoo parikymppisestä Arthurista, ranskalaisesta täysin tavallisesta duunarista, autonkorjaajasta, jonka normaali ilta television äärellä keskeytyy ovikellon soittoon. Arthurin yllätykseksi ovella seisoo Scarlett Johansson, maailmankuulu näyttelijätär, jonka rinnat on rankattu Hollywoodin parhaimmiksi ja joka miehen unelmiksi. Arthur ei voi uskoa silmiään, mutta totta se kuitenkin on, että koko maailman tuntema ja ihailema kauneuden perikuva seisoo nyt tämän tavallisen automekaanikon oven takana oi niin ihanat rinnat neulepuseron sisälle kätkettyinä kuin jumalan lahjana Arthurille tarjottuna.

Scarlettin majoittuessa päähenkilömme Arthurin luokse nainen alkaa paljastaa asioita lapsuudestaan ja omasta pahasta olostaan. Ei ole helppoa olla kaunis, todetaan monen monta kertaa kirjan sivuilla. Niinpä Arthur pyrkii olemaan erilainen kuin muut miehet, joita kiinnostaa vain naisen ulkonäkö ja erityisesti rinnat. Ei, Arthur ei tietenkään ole sellainen mies, vaan hän on mies, joka haluaa ensin tutustua sisimpään, koska ulkokuorihan on toisarvoista, hän vakuuttaa. Kuitenkin himot ovat kovat ja aika rajallinen. Arthur pelkää Scarletin menetystä, koska vihdoinkin mies on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja suuren rakkauden.

Millaista on elämä myöhemmin Scarlett Johanssonin kanssa? Ensin sitä on vain tämän uusi poikaystävä ja kaiken lisäksi täysin tuntematon. Paparazzi seuraa perässä Étretatin tai Touquetin rannalle saakka, kameran kauko-objektiivi löytää syntymämerkin poikaystävän vasemmasta reidestä lannelihaksen kohdalta, kymmenen senttiä pakaran alapuolelta, ja kun kuva on julkaistu, Point de Vue -juorulehti päivittelee aatelista merkkiä, Voici epäilemäänsä mehevää fritsua ja Oops ihosyöpää. Valheet alkavat.

Katseenvangitsijat on kirja, joka on samaan aikaan äärimmäisen outo että naurettava. Molempia yhtä paljon ja samanveroisesti, enkä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Järkevästi ei ainakaan, koska pelkästään juoni on sen verran absurdi, että se tuntuu leijuvan jossain niin kummallisissa sfääreissä ettei sitä voi verrata tähän todellisuuteen.

Grégoire Delacourtin teksti on täynnä kummallisia sivuhuomautuksia ja käännekohtia, joita tunnutaan pidettävän niin itsestäänselvyyksinä ettei niitä edes vaivauduta selittelemään sen enempää. Vai miltä esimerkiksi kuulostaa sellainen, että koira syö parivuotiaan lapsen tuosta noin vain tai että Arthurin äiti taas syö oman kyynärvartensa? Aivan. Nämä faktat siis todetaan sivuhuomautuksina ihan kuin sellaista tapahtuisi harva se päivä.

Mielleyhtymät ranskalaiseen Amélie-nimiseen elokuvaan olivat tiiviisti läsnä koko kirjan lukemisen ajan. Amélie kuuluu lempielokuviini ja tässä Delacourtin romaanissa on hyvin pitkälti samanlaiset ja yhtä eriskummalliset ajatuskuviot koko ajan päällä. Melkein jo kuulin korvissani loputtoman ranskankielisen puheensorinan.

Kirjailija on myös minulle nimenä tuttu toisesta teokseen Onnen koukkuja, jota en ole vielä lukenut, mutta jonka pistin saman tien varaukseen tämän romaanin luettuani. Se on kerännyt paljon kehuja ja on kuulemma parempi kuin tämä tällä erää lukemani teos, mutta saa sitten nähdä mitä mieltä olen. Katseenvangitsijat oli kuitenkin mielenkiintoinen lukuelämys, vaikka en voisikaan kuvitella antavani sille enempää kuin kaksi ja puoli tähteä.

Sivut: 238
Wsoy, 2014
Suomentaja: Leena Leinonen
Alkuteos: La première chose qu'on regarde, 2013

★ ★ ½

Annamari Marttinen: Vapaa

Annamari Marttisen romaani Vapaa on alusta alkaen helppolukuinen ja positiivisella tavalla yksinkertainen kirja. Kirja, jonka lukee nopeasti ilman syvällisempää paneutumista, mutta joka myös loppujen lopuksi tuntuu kaatuvan siihen omaan yksinkertaisuuteensa ja pinnallisuuteensa.

Kirja kertoo kolmekymppisestä Mahdista, Irakista paenneesta miehestä, joka on nyt saapunut laittomasti Suomeen toiveinaan saada täältä turvapaikka. Irakissa häntä odottaisi ainoastaan kidustusselli, joten pieni ja piskuinen Suomi tuntuu turvalliselta paikalta pitkän pakomatkan jälkeen. Laittoman maahanmuuton takia Mahdi sijoitetaan entiseen Konnunsuon vankilaan, nykyiseen Joutsenon vastaanottokeskukseen, johon kirjan miljöö perustuu.

"Olemme repineet itsemme mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti irti, kuka mistäkin kohdasta maailmaa, ja ajautuneet tuulen mukana tähän paikkaan. Tuon punatiilisen talon pieniin huoneisiin ja kerrossänkyihin."

Muiden pakolaisten tavoin Mahdin elämä vastaanottokeskuksessa on ikään kuin pysähdyksissä, tauolla, välitilassa, ja tuohon hetkeen liittyy paljon pelkoa, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Ainoa asia mitä he voivat tehdä on odottaa viranomaisten päätöstä kohtalostaan ja sen mukanaan tuomaa tuomiota siitä, mihin kukakin seuraavaksi lähetetään.

Vastaanottokeskuksen arkea rytmittävät kuitenkin Katariina-opettajan pitämät suomen kielen oppitunnit ja jonka tunneille Mahdikin malttamattomana osallistuu. Pian Katariina on kaikkien suosiossa ja vaikka suomen kieli tuntuukin vaikealta oppia, Mahdin periksiantamattomuus ja sinnikkyys kiinnittävät jopa Katariinan huomion. 

Katariinan ilmestyessä kuvioihin olin varma, että ennemmin tai myöhemmin olisi luvassa jotakin romanttista tai seksuaalista toimintaa, koska siinä vaiheessa kaikki merkit selvästikin viittasivat siihen. Mahdin ihastuminen Katariinaan oli lievästi sanottuna huvittavaa ja voisin jopa käyttää sanaa söpöä, koska siitä kerrottaessa kaikki seksuaalisävytteisyys oli niin minimaalista ettei se edes tuntunut normaalilta tässä nykymaailmassa, jossa kaikki täytyy aina seksualisoida niin vahvasti. Miehen ihastuminen tuntui pikemminkin lapsenomaiselta ihannoinnilta ja turvallisuuden tunteen hakemiselta kuin oikealta kiinnostukselta romanttisessa mielessä. Tämän asian valjetessa olin helpottunut, koska olen sitä mieltä, että hyvänkin juonen voi helposti pilata turhanpäiväisellä draamalla ja ainaisella seksin ja romantiikan tunkemisella joka paikkaan.

Mitä näin muuten tulee Katariinaan ja miksei muihinkin kirjan henkilöihin, niin jokainen heistä jäi mielestäni pinnallisen ja etäisen oloiseksi hahmoksi. Etenkin Katariina, josta ei kerrottu paljon mitään, ja jonka rooli kirjassa tuntui pelkältä viattomalta reunahuomautukselta.

Kirjan juonessa on myös eräs olennainen erikoisuus, josta en vielä maininnutkaan, ja se on jatkuvasti Mahdin ajatuksissa kulkeva Paavo Koskinen. Paavo, Patuksi tosin kutsuttu, on mies, joka kärsi tuomiotaan samaisessa rakennuksessa 1980-luvun alkupuolella vastaanottokeskuksen ollessa vielä vankila. "Patu was here 13.4.1982" lukee Mahdin yläpuolella olevan sängyn pohjassa ja pian Patun kohtalo kiinnostaakin Mahdia niin paljon, että kuvitelmat alkavat sekoittua totuullisuuteen. Tämän Patun tarinan olisi mielestäni hyvinkin voinut jättää kokonaan pois juonikuvioista, koska ei se ainakaan mitään hohtoa mukanaan tuonut vaan tuntui ainoastaan turhanpäiväiseltä ja hivenen vaivaannuttavalta.

Lopuksi sanoisin kirjasta jääneen parhaiten mieleen sen lapsenomaisuuden ja yksinkertaisuuden. Oli ajatus sitten kuinka naurettava tahansa, niin pystyisin jopa kuvitella itse kirjoittavana samaisen teoksen näillä alkeellisilla kirjailijan taidoillani, joten kertoo varmaan paljon siitä, kuinka laadukkaana kyseistä romaania pidän. Ei siis kovin mieltä ylentävää lukemista, mutta hyvää ajantappoa kyllä.

Sivut: 314

Tammi, 2015

★ ★ ½

Katja Kaukonen: Kohina

Löysinpäs uuden suomalaisen, ennestään itselleni täysin tuntemattoman kirjailijan, jonka tuotantoon haluan ehdottomasti vastaisuudessakin tutustua. Kohina on kirja, jossa ei tapahdu mitään, mutta samaan aikaan tapahtuu paljonkin. Parasta siinä on kuitenkin kieli. Sitä lukiessa tulee rauhallinen ja levollinen olo vielä pitkäksi aikaa kirjan lukemisen jälkeenkin.

 

Päähenkilö Alvar Malmberg on saapunut saarelle. Yksinäiselle ja kaikesta eristyksissä olevalle saarelle tarkoituksenaan pohtia taakse jäänyttä elämää ja omaa identiteettiään. Saarella ei tapahtu mitään, mutta sitä enemmän tapahtuu Alvarin mielessä. Koko kirja perustuu Alvarin omiin pohdintoihin lapsuudestaan ja suhteestaan vanhempiinsa, välillä myös saaren luontoa havannoiden ja ympäristöä tutkien. 

Alvarin lapsuutta leimasi välinpitämättömyyden ilmapiiri. Äiti katosi Venetsiaan Alvarin ollessa pieni eikä isä ollut koskaan läsnä, joten Alvarin täytyi oppia pärjäämään yksin ja pitämään huolen itse itsestään.

"Usein syytin isää kaikesta. Hänen hiljaisuuttaan tai poissaoloaan, ilmeettömiä kasvojaan, kylmiä käsiään. Silti toisinaan mietin, oliko siinä isän ja pojan hiljaisuudessa kuitenkin jokin yhteys, näkymättömät käsivarret, jotka ojentautuivat toisiaan kohti. Läsnäolo samassa äidin jättämässä kalpeassa tilassa, hänen hiljaisessa poissaolossaan ja puuttumisessaan."

Jo keski-ikään ehtinyt Alvar päätyy lääkärin vastaanotolle ja vaikkei sitä suoraan sanotakaan, niin pian Alvarin diagnoosina komeilee meidän suomalaisten kansantauti nimeltään masennus. Elämä tuntuu turhalta ja merkityksettömältä, lapsuuden tapahtumat pyörivät mielessä ja äidin katoaminen kalvaa mieltä. Niinpä Alvar lähtee saarelle tarkoituksenaan käsitellä traumat ja menetykset, pohtien elämänsä mielekkyyttä ja sen jälkeen jättää kaikki se lopullisesti taakseen. Kuitenkin pohdinnat keskeyttävät saarelle ilmestyvät kirjeet. Kuka jättää Alvarille kirjeitä ja miksi?

Tästä kirjasta pidin alkusivuilta lähtien. Teksti oli niin selkeää ja raikasta, että kuten alussa jo totesin, niin se rauhallisuus ympäröi pian koko mieltä jättäen jälkeensä puhdistuneen olotilan. Alvar oli kaiken kaikkiaan sympaattinen hahmo ja kirjan sivuilla häneen oli helppo samaistua, vaikkakin väittäisin, että hänen kaltaistensa ihmisten kanssa on lähes mahdoton tulla toimeen oikeassa elämässä. Näen itsessäni paljon samoja piirteitä kuin Alvarissa, joten senkin takia koin ymmärtäväni hänen ajatuksiaan ja tunteitaan niinkin hyvin.
 

Sivut: 216

Wsoy, 2014

★ ★ ★

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

""En ole koskaan nähnyt niin kaunista tyttöä", nainen sanoi. "Kun hän astui huoneeseen, hänen kasvoillaan hehkui täysikuun kajo, ja kaikki ympärillä muuttui lavasteeksi, hennolla siveltimellä maalatuksi taustaksi, joka oli olemassa vain tuodakseen hänen piirteensä esiin. Samalla tajusin sellaisen kauneuden vaaran. Maailmassa, jossa hän eli, jokaisen lapsen, varsinkin tytön, tärkein taito on muuttua näkymättömäksi. Mutta sellainen kauneus hohtaa kauas. Siksi hän ei päässyt pakoon.""

Kauimpana kuolemasta kertoo Paulista ja Estheristä, kahdesta aluksi toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, joita yhdistää eräs asia ja se on rakkauden kaipuu. Molemmat heistä ovat menettäneet itselleen tärkeitä läheisiä ja nyt he kumpikin yrittävät selviytyä tuon kaihoisan tunteen kaivertaessa mieltä.

Paul haluaa ainoastaan kuolla, koska hänen elämänsä onnellisimmat ajat on takana päin ja edessä häämöttää enää yksinäinen vanhuus. Avioliiton kariutuessa Paul menetti sekä vaimonsa että lapsensa eikä urakaan lähtenyt sellaiseen nousuun kuin hän nuorempana odotti. Nyt Paul on jo keski-ikäinen ja haluaa vielä kerran ennen kuolemaansa matkustaa kaupunkiin, jossa koki elämänsä onnellisimmat hetket. Tuo kaupunki on jossain päin Afrikkaa, missä Paul tulee sattumalta kohdanneeksi Estherin. Toisen yksinäisen ja elämän kolhiman ihmiskohtalon, joka suree tärkeän ihmisen menetystä, mutta jonka on pakko jatkaa eteenpäin pienen suojattinsa paremman elämän turvaamiseksi.

Paulin ja Estherin kohdatessa kummankin elämä muuttaa suuntaa. Paul ei enää halua kuolla ja  Esther tuntee Paulin läheisyydessä jotain, mitä ei ole vuosiin tuntenut.

Kuitenkin on vielä kolmas hahmo, hahmo, jonka ympärille koko kirjan juoni tavalla tai toisella kietoutuu. Bessy, tuo arvoituksellinen, ylväs ja kaunis nainen, Estherin lapsuudenystävä, joka myöhemmin katosi ja jonka löytääkseen Esther on valmis menemään vaikka maailman ääriin. Sattumalta ja sitä itse tietämättä myös Paul tulee kohdanneeksi Bessyn merkittävissä olosuhteissa tapahtuman noustessa vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin hänen mieleensä syvää syyllisyyttä aiheuttaen.

Kauimpana kuolemasta on aiheeltaan hieno ja arvoituksellinen, mutta tällä kertaa todettakoon, ettei lainkaan minun tyyliseni kirja. Mielestäni Hirvosen tekstiä oli äärimmäisen raskasta lukea ja eniten harmaita hiuksia aiheutti juuri se pyhä mystinen arvoituksellisuus. Mitään ei kerrottu suoraan ja monet asiat jäivät hämärän peittoon. Henkilöt tuntuivat etäisiltä, kylmiltä ja paikoin jopa vastenmielisiltä. Monta kertaa jouduin selailemaan jo lukemiani sivuja taaksepäin yrittäen löytää tarinan punaista lankaa, jonka luulin hetkellisesti kadottaneeni, mutta jota en loppujen lopuksi koskaan onnistunut edes löytämään. Juonessa tarkoin mukana pysyminen tuntui vaativan jatkuvaa valppautta ja keskittymistä, jotka molemmat olivat itseltäni tällä kertaa täysin kadoksissa mielenkiinnottoman ja epäselvän juonenkulun takia.

Helpottunein olin siinä vaiheessa kun sain kirjan päätökseen, vaikka loppuratkaisukaan ei yllätys kyllä mielialaani lainkaan nostanut. Alun perin teokseen tartuin nimenomaan Afrikka-teeman takia, koska kaikki tuohon köyhyyden ja kurjuuden mantereeseen liittyvä kirjallisuus on tällä hetkellä suuressa suosiossani ja niin myös tuntuu olevan paikallisen kirjaston henkilökunnankin.

Sivut: 239
Avain, 2010

★ ★

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Sabina Bermanin esikoisromaani Nainen joka sukelsi maailman sydämeen aiheutti hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Siitä joko pitää tai sitten inhoaa. Kirjan alkumetreillä kävin kamppailua itseni kanssa, että jatkanko lukemista katsoen mitä tuleman pitää vai jätänkö suosiolla kesken ihan näin alkumetreillä. Alkuasetelma oli nimittäin kaikkea muuta kuin kiinnostuksen herättävä. Ainoastaan omituinen, hyvin omituinen ja naurettava.

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo meksikolaisesta Karen-nimisestä villilapsesta ja tonnikaloista. Oi kyllä, luit aivan oikein: tonnikaloista. Kaiken lisäksi Karen on autistinen, mikä tekee juonesta sitäkin erikoisemman. 

Kaikki alkaa, kun Karenin ollessa pieni hänen äitinsä kuolee, minkä seurauksena Karenin Isabella-täti muuttaa heidän kotitaloonsa jatkaakseen perheen tonnikalabisnestä. Tuolloin Karen ei osaa edes puhua, ei ilmaista itseään millään tavoin eikä hän ymmärräkään mistään mitään. Tyttö elää täysin omassa maailmassaan, mutta Isabella-täti aikoo opettaa hänelle tapoja ja tulee samalla antaneeksi Karenille ensikosketuksen inhimilliseen maailmaan.

On yksi asia, mitä Karen ymmärtää paremmin kuin ihmisiä, ja ne ovat eläimet, erityisesti mereneläimet, tonnikalat ja delfiinit. Karenin mielenkiinto aiheeseen on niin syvää, että hän päätyy yliopistoon opiskelemaan eläintekniikkaa, mutta sinnekin sopeutumattomana Karen potkaistaan varsin pian ulos. Karenin kaltainen ihminen ei kuitenkaan pienistä lannistu, niinpä hän palaa takaisin kotiseuduilleen jatkamaan tonnikalabisnestä. Siinä hän onnistuukin varsin hyvin, tahkoaa rahaa, menestystä ja samalla uusia mullistavia ideoita aina huipulle asti.

"Eräänä päivänä näin laiturilla jotakin, mikä muutti elämäni. Tiedän kyllä, että kirjoitin edellisellä sivulla, että sukelluspuku muutti elämäni, ja luulen, että sitä edellisellä sivulla kirjoitin, että isoisän tonnikalanjalostamolla työskentely muutti elämäni. Mutta niihin aikoihin elämäni muuttui lopullisesti vähän väliä." 

Olen enemmän kuin tyytyväinen itseeni, että vaikka kirja tuntui aluksi maailman tylsimmältä ja typerimmältä ikinä, niin siitä huolimatta pakotin itseni jatkamaan eteenpäin. Se kannatti. Kirja parani sivu sivulta ja vähitellen siitä kehkeytyi oikea kulta-aarre. Omituisin kirja, minkä olen vuosiin lukenut. Filosofisen pohdiskeleva autistisen naisen näkökulmasta. Suosittelen!

Sivut: 304

Otava, 2011

Suomentaja: Taina Helkamo

Alkuteos: La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010

★ ★ ★ ½

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Tällä kertaa luvassa sosiaalipornoa parhaimmillaan. Hyppy Jakarandapuun lapsista tähän Jonas T. Bengtssonin romaanin oli melkoinen, sillä kuilu näiden kahden kirjan välillä on valtaisa. Siinä missä Sahar Delijanin teoksessa puhuttiin hempeitä ja palvottiin kaiken kestävää rakkautta, niin Submarinossa puolestaan ladellaan törkeyksiä, nussitaan, vedetään käteen, sekoillaan ja ollaan hunningolla. Bengtssonin käyttämä kieli on karua ja todenmukaista, aluksi hieman vierasta lyhyiden ja töksähtelevien virkkeiden vuoksi, mutta lopulta todettakoon, että juuri se kirjoitustyyli tekee Submarinosta Submarinon ja antaa sille omanlaisensa hehkun.

Minä pidän kirjoista, jotka kuvaavat elämää, josta itselläni ei ole aavistustakaan. Mahdollisimman raakaa ja väkivaltaista, mielellään kuitenkin realiteetin rajoissa pysyvää, niin olen ihan innoissani ja haluan vain lisää ja lisää. Onnelliset tarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni ainakaan suurissa määrin, ei makeaa mahan täydeltä. Submarino on onnellisen kirjan vastakohta. Se alkaa surullisesti ja päättyy surullisesti. Siksi se on minun kirjani. 

Kirja kertoo kahdesta vajaa kolmekymppisestä veljeksestä. Vanhempi veli on Nick ja nuorempaa kutsutaan vain pikkuveljeksi. Veljesten elämä on nykyisin täysin toisistaan erillään, vaikka lapsuuden traagiset tapahtumat kaivertavat kummankin mieltä. On asioita, joista ei koskaan puhuta eikä niihin palata, mutta kun heidän äitinsä kuolee, niin muistot palaavat jälleen pintaan ja veljesten on kohdattava toisensa vuosien tauon jälkeen. Kirjan ensimmäisessä puoliskossa tutustutaan lähemmin Nickiin, kun taas loppupuolisko kirjasta on kuvailtu pikkuveljen näkökulmasta.

Nick on veljistä se kovempi, pahempi, aggressiivisempi ja törkeämpi suustaan. Hän on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan pahoinpitelytuomion ja asuu tällä hetkellä pienessä sosiaalitoimiston asuntolassa. Nickin päivät koostuvat etupäässä ryypiskelystä, naapurissa asuvan Sofien nussimisesta, päämäärättömästä harhailusta kaupungin kaduilla ja ex-vaimonsa muistelusta.

"Istuin törkeästi pahoinpitelystä. Se on reilu kunnon rikos, sellainen jota voi kunnioittaa. Niin kuin aseistettu ryöstö, ei mikään raiskaus eikä lapsen hyväksikäyttö. Ne puolitoista vuotta eivät olleet erityisen vaikeita. Vankilassa oli samaa säännöllisyyttä kuin laitoksisssa, joissa olin ollut lapsena, ennen kuin äiti päätti tuoda meidät yhteen. Vankila on vaikea vain jos joutuu pois jostakin, jonkun luota. Silloin aika tuntuu pitkältä. Mutta minulla ei ollut muutakaan paikkaa missä olla."

Nickin osuutta lukiessa olin varma, ettei tämän paremmaksi voi enää mennä. Mutta kyllä voi. Vaikka Nick olikin mielenkiintoinen hahmo, vielä mielenkiintoisemmaksi ja jännemmäksi tyypiksi paljastui hänen pikkuveljensä, joka on päiväkoti-ikäisen Martinin yksinhuoltaisä ja narkomaani.

"Kun tulen kotiin, asunto tuntuu tyhjältä. Pakastimesta löydetty valmisruoka odottaa edelleen pöydällä. Minulla on valkoista heroiinia. Heroiinikloridia. Hyvää laatua, sellaista jonka voi piikittää suodattamatta ainetta ensin pumpulitupon läpi. Voisin tehdä valmisteluja, kääriä jointin, panna ruoan uuniin. Mutta minulla on valkoista heroiinia. Olen jo menossa vessaan kun huomaan, ettei minun tarvitsekaan. Voin istua tässä omassa olohuoneessani piikittämässä, minun ei tarvitse pelätä että Martin tulee."

Vaikka Nickin ajatuskuviot olivatkin etupäässä aggressiivisia, niin taustalla piili myös mielen järkevyyttä, selkeyttä ja ehkä jopa hivenen toiveikkuutta. Veljen huumehoureiset narkkarin ajatukset olivat puolestaan toiselta planeetalta. Jotain täysin käsittämätöntä. Voiko tämä edes olla totta? Kyllä voi. Aivan varmasti voi. Pahimmillaan samaa tasoa kuin 8-vuotiaan Vilja Eerikan surma. Ulkopuolisen silmin kaikki näyttää hyvältä eikä kukaan osaa epäillä mitään ja vaikka osaisikin, niin itse pääpaha onnistuu kerta toisensa jälkeen puhumaan itsensä kuiville. Ja sama touhu jatkuu. Lapsi kärsii, jää lopulta aivan yksin tai pahimmassa tapauksessa kuolee välinpitämättömien vanhempiensa takia. Kerrassaan surullisen hirvittävää luettavaa.

Kirjasta jäi hivenen huono olo. Ahdistunut kenties tai ehkä pöyristynyt olisi parempi sana. Submarino onnistuu erinomaisesti kertomaan surkeista ihmiskohtaloista ja erityisesti siitä, että huonoilla korteilla on lähes mahdoton voittaa. Voi vain hävitä ja menettää kaiken, kuten tällä kertaa molemmille veljeksistä pääsi loppujen lopuksi käymään.

Sivut: 447

Like, 2015

Suomentaja: Päivi Kivelä

Alkuteos: Submarino, 2007

★ ★ ★ ★ ½

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Tällä kertaa vuorossa täysin satunnaisesti valittu teos. Entuudestaan tuntematon kirjailija eikä kirjan nimikään ollut mistään asiayhteydestä tuttu, mutta kun takakansiteksti herätti mielenkiinnon, niin romaani oli pakko kiikuttaa kotiin asti ja ryhtyä lukemaan.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin vallankumouksen runtelemista rikkonaisista perheistä aina 80-luvulta tähän päivään asti. Romaani alkaa, kun nuori nainen Azar synnyttää tyttölapsen vankilan uumenissa, jonne hänet on tuomittu vallankumouksen kannattajana monien muiden tavoin. Vastasyntynyt lapsi saa nimekseen Neda, mutta pian Azar joutuu eroamaan lapsestaan ja kärsimään tuomionsa loppuun vain Nedan muisto mielessään. Samassa vankilassa tuomiotansa istuvat myös Paris, Sim ja Firuze, jotka ovat myös joutuneet luopumaan lapsistaan. Näiden neljän naisen kohtalot perheineen ovat tavalla tai toisella kietoutuneet toisiinsa, mutta lukijalle tarkemmat yhtäläisyydet alkavat selkiytyä vasta vähitellen juonen edetessä.

Kirjan tapahtuma-aika vaihtelee menneisyydestä nykyisyyteen. Välillä palataan lapsuuteen, toisinaan tähän päivään kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Yhteistä kaikille ajanjaksoille on jatkuva epävarmuus ja salailu. Iranin islamilainen vallankumous on jättänyt jokaiseen perheeseen jälkensä eikä keneenkään voi luottaa ilman pelkoa siitä, että läheinen viedään pois ja vangitaan määrittelemättömäksi ajaksi. Lukuisat lapset ovat menettäneet vanhempansa, osa heistä palaa, osa ei, mutta muistot vaanivat kunkin mielessä pitkälle aikuisuuteen asti.

"Oli valtava kuilu sen välillä, mistä sai puhua kotona ja mistä sen ulkopuolella, suljetun oven toisella puolella. Oli kaksi rinnakkaista maailmaa, toinen jossa mitään ei salailtu, ei muistoja eikä halveksuntaa hallitusta kohtaan, ja toinen jossa kaikki oli kiellettyä, jossa puhuttiin hiljaisella äänellä ja jossa lapset perivät epäluuloisen valppauden kaikkea sellaista kohtaan, joka voisi olla perheelle vaaraksi, ja kantoivat mukanaan vanhempiensa salaisuuksia, raskaita kuin kivisäkki jota ei saanut koskaan laskea maahan. Siitä tuli osa tapaa jolla Neda näki itsensä ja perheensä: salaisuuksien, vastarinnan, tappion perheen."

Jakarandapuun lapset kuuluu niihin koskettaviin ja surullisiin romaaneihin, joiden tapahtumia ei sitten millään haluaisi uskoa todeksi, mutta kuitenkin mielessään täytyy hyväksyä se tosiasia, että tällaista pahuutta todellakin esiintyy maailmalla. Onneksi ei enää samassa mittakaavassa kuin silloin vuosikymmeniä sitten verraten esimerksi myös Natsi-Saksaan, mutta kun islamilaisesta kulttuurista puhutaan, niin osa siitä kaikesta on varmasti vielä tänäkin päivänä todellisuutta. Erityisesti naisen asema on huono, vaikka siihen osa-alueeseen ei tällä kertaa kirjassa paneuduttukaan, vaan demokratian puute on se tämänkertainen suurempi ongelma. Hallituksen arvostelusta voi pahimmillaan saada kuolemantuomion tai joutua ikuisiksi ajoiksi selliin lukituksi vailla minkäänlaista inhimillistä kohtelua. Näistä kohtaloista Jakarandapuun lapset kertoo. Lapsista, joiden vanhemmat hallitus on vienyt, ja muistoista, jotka säilyvät vain valokuvissa.

Kirjan luin nopeasti vuorokauden kahden sisällä, koska sitä oli hankala jättää kesken. Juoni oli koukuttava ja vaikka aihe oli jälleen kerran rankka, niin samalla se oli myös toiveikas ja täynnä romantiikkaa ja rakkautta. Tosin jossain määrin se paljon hehkutettu kaiken voittava, ikuisesti kestävä rakkaus oli imelää, teennäistä ja ylidramatisoitua. Joskus tuntui menevän hieman yli, vaikka vanhanaikainen kainostelu seksistä ja romantiikasta puhuttaessa on vain söpöä, mutta toisinaan ainoastaan ärsyttävää. Todennäköisesti olen itse liian järkevä sellaiseen, kun en normaalistikaan pahemmin ole rakkausromaaneiden perään, joten paha siihen on mitään mennä sanomaan. Neljä tähteä tästä kirjasta on kuitenkin pakko antaa, koska olihan se hyvä ja puhuttava aiheeltaan.

Sivut: 283
WSOY, 2014
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree, 2013 

★ ★ ★ ★

Chris Cleave: Little Been tarina

Little Been tarinan taika piilee sen yllätyksellisyydessä. "Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi." Näillä sanoilla kirjaa kuvaillaan sen esittelytekstissä, joten lukijan odotukset voivat leijua aivan utopistisissa sfääreissä, joista pudotus voi sitten pahimmassa tapauksessa olla aika kova... tai sitten ei.
 

Tarinan päähenkilö Little Bee on 16-vuotias nigerialaistyttö, joka on ypöyksin saapunut vieraaseen maahan vieraiden ihmisten pariin. Tarkemmin sanottuna paikka on Blackhillin säilöönottoyksikkö Englannissa, josta kirja alkaa eikä taustoista sen enempää kerrota. Little Bee on ollut säilössä viimeiset kaksi vuotta eikä poispääsystä ole juurikaan takeita. Paikka on kuin vankila, jonne joudutaan, eikä kukaan tiedä milloin sieltä pääsee pois vai pääseekö ollenkaan.

"Ja minä, minusta tuli nainen valkoisen loistelampun valossa kellarihuoneessa, ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä Lontoosta itään. Siellä ei ollut vuodenaikoja. Oli kylmää, kylmää, kylmää, eikä minulla ollut ketään jolle hymyillä. Ne kylmät vuodet ovat jähmettyneet sisimpääni. Afrikkalaistyttö, joka teljettiin ulkomaalaisten säilöönottoyksikköön, lapsiparka, oikeastaan hän ei päässyt sieltä koskaan."

Suoranainen ihme kuitenkin tapahtuu, kun Little Bee vapautetaan tuosta kolkosta säilöönottoyksiköstä arveluttavin perustein kolmen muun naisen ohella. Kenelläkään heistä ei tosin ole paikkaa minne mennä vieraassa maassa, josta he eivät tunne ketään, joten lopulta he ajautuvat harhailemaan pellolle toivoen löytävänsä jostakin apua tai ylipäätään jotain, mihin takertua viimeisillä toivonrippeillään.

Kaikesta huolimatta Little Beellä on jotain, mitä muilla naisilla ei ole. Hänellä on vieraan miehen ajokortti taskussaan kahden vuoden takaa, jolloin tapahtui jotain niin dramaattista, mikä myöhemmin ajoi Little Been tilanteeseen missä hän nyt tällä hetkellä on. Tuo mies on Little Been ainoa oljenkorsi vieraassa maassa, joten hän päättää löytää miehen ja toivoa parasta.

"Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään. Kuolema saapui, ja minä lähdin peloissani. Nyt minulla on vain häpeäni, muistot kirkkaista väreistä ja Yevetten naurun kaiku. Joskus tunnen olevani yhtä yksinäinen kuin Englannin kuningatar."

Tämän enempää juonesta ei oikeastaan kannata kertoa, koska kuten esittelytekstissä sanotaan, niin tarinan taika on sen lukemisessa.

Little Been tarina oli erittäin mukaansatempaava ja hykerryttävän mielenkiintoinen tarina nuoresta ja paljon pahaa kokeneesta nuoresta afrikkalaistytöstä, joka kaikesta kokemastaan huolimatta jaksoi vielä säteillä optimismia ja puhdasta energiaa. Aihealueeltaan kirja on inhottavan raaka ja brutaali, mutta samalla myös täynnä toivoa ja iloa syvän surun vastapainoksi.

Jännittävintä kirjassa oli nimenomaan arvoituksellisuus, kun palaset alkoivat vähitellen loksahdella oikeille paikoilleen ja tarinan kokonaiskuva selkiytyi ymmärrettäväksi. Toisaalta siinä vaiheessa pienen pieni pettymys oli taustalla mielessä mukana, koska loppujen lopuksi se paljon hehkutettu tarinan taika ei tuntunutkaan erityisen taianomaiselta. Sillä ei kuitenkaan enää siinä vaiheessa ollut mitään merkitystä. Tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja niin kepeällä tyylillä kirjoitettu että pienestä pettymyksessä päästiin helposti eroon.

Kirjan loppuratkaisua en ymmärtänyt. Tai ymmärsin ja ymmärsin, mutta se jäi liian avoimeksi ja siksi ärsyttäväksi. Olisin toivonut selkeitä vastauksia enkä kesken jäänyttä olotilaa. Muuten kyllä Little Been tarina oli miellyttävä lukukokemus, jota voin lämpimästi kaikille suositella.

Sivut: 373
Gummerus, 2011
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Alkuteos: The Other Hand, 2008

★ ★ ★ ½

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kun aika loppuu herätti mielenkiintoni ensimmäinen kerran luettuani siitä kirjoitetun arvostelupätkän jostakin blogista. Eipä aikaakaan, kun samainen teos osui suoraan näkökenttääni viikottaisella kirjastoreissullani, josta kirjan sitten oitis mukanani kotiutin. Yleensä en tosin pikalainoja suosi kahdestakaan syystä. Ensinnäkin koska niitä ei voi uusia ja vaikka tiedän, että saisin luettua kirjan viikon sisällä, niin kuitenkin se tuo omanlaisensa aikarajan ja stressin, mistä en pidä ollenkaan silloin kun on kyse lukemisesta. Toisekseen, ehkä jopa tärkeämpi syy pikalainojen karttamiselle, on juuri tuo inhottava tarra kirjan kannessa, joka pilaa täysin muuten onnistuneen kuvan.

Mitä tulee itse Hirvosen teokseen, niin kyseessähän on tosiaan tämän vuoden puolella ilmestynyt uutuus. Entuudestaan kirjailijan nimi on minulle tuntematon, mutta kirja kyllä käsittelee ajankohtaista ja vähän väliä pinnalla olevaa aihetta.

"Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin."

Hirvosen romaani kertoo sairaaksi tekevästä yksinäisyydestä, peloista, epätoivosta, syyllisyydestä ja  ennen kaikkea avuttomista vanhemmista, jotka haluaisivat auttaa lastaan, mutta jostain syystä eivät osaa eivätkä kykene. Kirjassa paneudutaan lapsuuteen ja niihin tapahtumiin, jotka edelsivät sitä hetkeä ennen kun nuori mies asteli Lasipalatsin katolle ja alkoi ampua ihmisiä.

Päähenkilöinä ja samalla kirjan ääninä toimivat kolme henkilöä, joiden ajatusten ja muistojen kautta tapahtumia pohditaan ja yritetään etsiä selitystä sille, miksi kaikki meni niin kuin meni.

58 vuoden ikään ehtinyt perheen äiti Laura puhuu työkseen ilmastonmuutoksesta ja tuntee pohjatonta yksinäisyyttä ja epävarmuutta niin parisuhteen kuin kauas kaikonneiden lastensa tähden. Aava on vanhempi lapsista, itsenäinen ja ulospäin varmalta vaikuttava nainen, joka on ottanut elämäntehtäväkseen lähetystyön ja nälkää näkevien lasten auttamisen oman henkensäkin uhalla. Toisaalla on taas nuorempi veli Aslak. Erikoinen, outo ja yksinäinen Aslak, joka ei ole koskaan kuulunut minnekään ja josta äiti kantaa huolta vielä aikuisenakin. Toivon vaihtuessa lamaannuttavaan epätoivoon Aslak päättää toimia jättäen jotain jälkeensä.

"Vähitellen uupumus, jota hän tunsi joka aamu herätessään, kasvoi niin raskaaksi, että koko elämä muuttui sakeanharmaaksi, vanhalta ruualta haisevaksi rätiksi. Haaveet, joita hänellä oli ollut, muuttuivat jonkun toisen haaveiksi, jonkun, joka jaksoi aamulla nousta sängystä ja liittyi koulun pihalla muiden poikien seuraan."

Jos kenellekään ovat tuttuja sellaiset kirjat Poikani Kevin ja Yhdeksäntoista minuuttia, niin siinä tapauksessa tämä suomalainen versio on oiva lisä edellisten kaveriksi ja aiheeseen sopivaksi mielen virkistykseksi. Kaikkia näitä teoksia yhdistää nuoren sairastunut mieli, väkivallalla hekumointi, tappaminen ja erityisesti tapahtumat ennen lopulliseen ratkaisuun päätymistä. Mielenkiintoisia kirjoja jokainen tavallaan, mutta täytyy sanoa, ettei tämä Hirvosen viritelmä aivan yltänyt samalle tasolle edellisten kanssa, vaikka tosin tuntuikin samaistuttavammalta kotimaisuutensa takia.
 

Aiheensa puolesta annan kirjalle täyden kympin. Tärkeitä ajatuksia ja näkökulmia, ennen kaikkea avarakatseisuutta ja ymmärrystä. Myös syyllisellä on taustansa ja oikeus tulla kuulluksi muiden häntä oitis leimaamatta. Kuitenkin kokonaisuus ratkaisee eikä silloin riitä pelkästään mielenkiintoinen aihe, vaan täytyy olla muutakin ja hieman niitä suuria tunteitakin mukana, joihin jäädä vellomaan vielä kirjan päätyttyäkin. Tällä kertaa ne tunteet jäivät uupumaan kirjan ollessa melko pintapuolinen raapaisu. Vakavammaksi ajanvietteeksi kuitenkin erinomaista luettavaa yhtään vähättelemättä.
 

Sivut: 251

WSOY, 2015

★ ★ ★

Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Tämä teos on jo pidemmän aikaa roikkunut niiden kirjojen pitkässä ja loputtomassa listassa, jotka täytyy ehdottomasti jossain välissä lukaista, kunhan vain vastaan sattuu osumaan. Olen nimittäin suhteellisen laiska varaamaan kirjoja, joten senpä takia on aina mukava yllätys, kun kirjastossa käydessäni kauan aikaa haikailemani kirja onkin yhtäkkiä suoraan nenäni edessä. Näin taas tällä kertaa ja hyvä niin.

Kellokosken prinsessassa yhdistyy kaikki mikä minua kiinnostaa. Elämäkerrallinen, todellisuuden perustuva juoni mielisairaaloista, mielenterveysongelmista ja ennen kaikkea skitsofreniasta. Olen ehkä jopa liiankin ahkera googlaamaan ja etsimään tietoa mielenterveyteen liittyvistä aiheista, joten sen takia kirja oli kaiken kaikkiaan mukava yllätys, tietoisku sanoisinko. Skitsofrenia, psykoosit ja erityisesti persoonallisuushäiriöt ovat "lähellä sydäntäni", jos nyt niin voi sanoa leimaantumatta täysin erikoiseksi ihmisyksilöksi. Onpahan sekin harrastus muiden joukossa. Kuitenkin mitä nyt tulee tähän Ilkka Raitasuon teokseen, niin sanoisin sen sopineen juuri siihen mielikuvaan, jonka olin etukäteen ehtinyt jo ajatuksissani kirjasta muodostaa.

Kirja kertoo vuonna 1896 syntyneestä Anna Svedholmista, nuoruudessaan skitsofreniaan sairastuneesta naisesta, jota leimaa elämänpituinen laitoshoitojakso useissa eri mielisairaaloissa. Anna on luonut päänsä sisälle oman mielikuvitusmaailmansa, jossa hän kuvittelee olevansa kuninkaallista sukua vaatien muita kutsumaan itseään Prinsessaksi. Mitkään hoitokeinot eivät Annaan tehoa ja lopulta hänet hyväksytäänkin harhoineen kaikkineen sellaisena kuin hän on.

"Prinsessasta tuli nopeasti tunnettu henkilö Kellokosken kylällä. Kyläläiset ottivat Prinsessan avosylin vastaan ja hyväksyivät hänen erilaisuutensa. Vaikeasti sairaudesta huolimatta Prinsessaa oli helppo lähestyä ja keskustelut hänen kanssaan olivat piristäviä. Hänet nähtiin sydämellisenä ihmisenä, joka oli omalla tavallaan onnellinen itse luomassaan maailmassa."

Kirjassa Annan oma ääni, ajatukset ja mielipiteet jäävät muiden ulottumattomiin ja vaikka edellisessä lainauksessa todetaankin Annan olleen omalla tavallaan onnellinen, niin kuitenkin se jää mysteeriksi, oliko hän sitä todella. Kellokosken prinsessa perustuu ainoastaan Annaa hoitaneiden tahojen omiin tulkintoihin ja näkemyksiin, joten siinä mielessä kokonaiskuva jää melko yksipuoliseksi eikä välttämättä anna todellista kuvaa tilanteesta.

Omasta mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa olivat kuvaukset mielisairaanhoidosta vuosikymmenien takaa. Hoitomenetelmätkin ovat suorastaan inhimillisiä verrattuna aiempaan julmuuteen ja yleinen tietämys psyykkisistä sairauksissa on nykyisin aivan uudella tasolla. Ennen kaikkea asenteet ovat erilaisia.

Lukemisen arvoinen kirja sanoisinko, vaikka mitään maata mullistavaa ei ollutkaan luvassa. Itse juonikuviot jäivät melko vähäisiksi, mutta koska kirja perustuukin elämäkertaan, sen enempäää ei voi näin lukijana oikein odottaa.

Sivut: 241
Like, 2010 

★ ★ ★

(kesken jäänyt) Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Hävettää. Melkein kolmen kuukauden tauko blogista ja ennen kaikkea lukemisesta.

Syynä taukoon on Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies, jonka lukeminen sai alkunsa helmikuun puolivälissä ja hyvin pian huomasinkin, ettei lukeminen oikein ota onnistuakseen. Väkisin pakottamalla sain itseni lukemaan sitä puoleen väliin saakka, kunnes iski armoton ärsytys ja lopulta oli todettava, ettei tästä todellakaan tule yhtään mitään. Siinä vaiheessa kuitenkin ajattelin, että jatkan kirjaa sitten joskus tulevaisuudessa, kun siltä vaan tuntuu, mutta loppujen lopuksi siltä ei koskaan tuntunut. Joka kerta kun kirjaan olisi "pitänyt" tarttua, keksin tekosyitä, miksi nyt ei voi eikä ehdi, joten loppujen lopuksi näin kolmen kuukauden lukemistauon jälkeen on todettava, että nyt saa riittää! Ei, en todellakaan aio pakottaa lukemaan itseni jotakin, mistä en pidä, vaikka kuinka paljon siitä tuntisinkin syyllisyyttä. Kähkösen romaanin takia lukeminen on ollut pysähdyksissä koko tämän tauon ajan!

Mikä kirjassa sitten niin inhotti? Jospa ensin edes muistaisi, mistä se kertoi, koska luin kirjaa tosiaan viimeksi silloin kolmisen kuukautta sitten. Aluksi se ei ollut huono lainkaan, onhan kyseessä kehuttu kirja, vaikka alusta alkaen olikin todettava, ettei käsissäni tällä kertaa ollut mitään itseäni miellyttävää. Lukeminen oli hankalaa, mielenkiinto ei rittänyt, vilkuilin kelloa vähän väliä ja yritin pikalukua ajan tuhlaamisen minimoidakseni, mutta kaiken kaikkiaan oli todettava, että aihe ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Siinäpä ne suurimmat syyt. Sota- ja pula-ajan kirjat kyllä normaalisti kiinnostavat, mutta tällä kertaa kerronta oli pitkäveteistä ja hitaasti etenevää. Asiat jahkailivat paikoillaan eikä juoni tuntunut etenevän tarpeeksi ripeällä tahdilla oman haluni mukaisesti.

Lyhyesti juonesta voisin jotakin mainita. Ilja ja Klara ovat nuori aviopari, jotka ovat juuri monien muiden tavoin paenneet kotimaastaan Suomesta Neuvostoliittoon, Petrogradiin, toiveinaan parempi elämä. Nimensäkin he ovat tavan mukaan vaihtaneet ja nyt enää on tavoitteena se uusi ja erilainen elämä, josta Suomessa he aiemmin vain voivat haaveilla. Yllättäen Petrogradin muuttuessa Leningradiksi alkavat vaikeat ajat. Ennestään tutusta köyhyydestä tulee taas Iljalle ja Klaralle muiden tavoin osa arkipäivää. Elämä ei enää olekaan niin helppoa ja mutkatonta kuin sen mielikuvissa piti olla.

Tämän enempää en kirjaan taida paneutua, koska enhän sitä lukenut, mutta halusin kuitenkin tuoda sen julki tänne blogin puolelle, olla itselleni armollinen ja todeta, että on ihan ok jättää kirja kesken, jos se ei omalta ollenkaan tunnu. Näin voimme siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia lukukokemuksia, uudistuneen blogin ulkoasun voimin, joten palatkaamme toivottavasti taas lähipäivinä asiaan.

Sivut: 332 (vajaa puolet luettu)
Otava, 2014