Riikka Takala: Ole hyvä

"Yhteiskunnallinen ja suorapuheinen romaani näyttää tämän päivän Suomen, jossa elää usko, että hyvälle ja ahkeralle löytyy töitä. Ei löydy."

Riikka Takalan pienoisromaani Ole hyvä on nopea, kerralla luettava katsaus nykypäivän työttömyyteen. Kolmea korkeasti koulutettua naista vaivaa sama ongelma, ettei töitä löyty eikä vaatimattoman köyhä elämä oikein ota onnistuakseen. Elli, Viola ja Aava ovat kuitenkin ystävykset, joilla on yhteinen päämäärä muiden auttamiseksi. Yhdessä he käyvät Florencen tanssitunneilla, mikä tuntuu olevan heidän elämänsä yksi suurimmista iloa tuottavista asioista, ja keräävät samalla rahaa köyhille afrikkalaisille oman hyvinvointinsa kustannuksella. Raha ei muutenkaan tunnu riittävän normaalin elintason ylläpitoon, mutta afrikkalaisilla asiat ovat kuitenkin vielä huonommin kuin näillä kolmella naisella, joten yhdessä he ovat valmiita tinkimään omastaan auttaakseen muita.

Ole hyvä on pintaraapaisu työttömyydestä ja köyhyydestä. Kirjalta se ei oikeastaan ollenkaan tuntunut, koska juonta ei varsinaisesti ollut, vaan se oli pikemminkin lyhyt katkelta ja kuvaus kolmen naisen ajatuksiin ja elämään. Elli on yksinhuoltaja ja kantaa huolta lapsensa menetyksestä vankilasta vapautuneelle ex-miehelleen, Viola on vastentahtoisesti lapseton hakien lohdutusta vapaaehtoistyöstä, Aavalla taas on ongelmia kehonkuvansa kanssa ja anoreksia varjostaa takaraivossa. Elämä junnaa paikoillaan, mitään ei tapahdu, muut menevät elämässään eteenpäin, mutta nämä naiset ovat juuttuneet paikoilleen eivätkä kykene pyristelemään irti epämukavasta tilanteestaan.

Itse en pysty samaistumaan siihen kurjuuteen ja köyhyyteen, jotka aina liitetään yhteen kun puhutaan työttömyydestä. Se on jotenkin naurettavaa, kun miettii, että vaikka itsekin olen ollut työttömänä vaikka kuinka pitkään, niin en kuitenkaan koskaan ole ajatellut tilannettani sellaisena epäonnistumisena, köyhyytenä ja elintason laskuna kuin minkälaista työttömyyden oletetaan olevan. En koe itseäni köyhäksi, en joudu tinkimään juuri mistään (tosin matkustelu ja muut hienoudet eivät ole jokaviikkoista huvittelua), mutta ehkä kyse on siitä, etten koskaan ole edes päässyt maistamaan niitä rikkauksia, joten en tiedä, mistä jään paitsi. Olen kasvanut ja tottunut "köyhyyteen", se on normaalitila, säästäväisyyttä ja harkintaa, eikä se myöskään aiheita päänvaivaa tai harmaita hiuksia. Koen olevani hyvässä asemassa, rahaa jää joka kuukausi säästöön, pystyn syömään ja ostelemaan kohtuuden nimissä mitä haluan, ja elämä tuntuu kaiken kaikkiaan suht mielekkäältä ja onnistuneelta "köyhyydestä" huolimatta. Ehkä se on asennekysymys? Tai ehkä tyydyn liian vähään?

Oli miten oli, niin tämä pikku kirjanen on vaikeampi arvostella ja luokitella kuin kirjat yleensä, koska se oli niin lyhyt eikä varsinaisesti kertonut mitään tarinaa. Päädyn kuitenkin kahteen tähteen, koska, noh, mielestäni Ole hyvä oli etupäässä turhaa valitusta enkä pystynyt ottamaan sitä kovinkaan tosissani. Naurettavaa yleistystä, kitinää ja itsesäälissä kieriskelyä, joten onnea vaan näille naisille ja heihei.

Sivut: 152

Atena, 2014

★ ★

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Jeesuksen lapsuus herättää jo nimensä puolesta ennakko-odotuksia ja suoranaista epäluuloa. Kirjastossa käydessäni pitelin kirjaa normaalia pidemmän aikaa hyppysissäni miettien, että tohtisiko sitä lainata vai ei, koska juuri ne ennakkoluulot panivat ajattelemaan, ettei kirja ehkä vastaa sitä mitä luulen. No, ei se tosiaankaan vastannut ollenkaan sitä mitä luulin. Jeesuksen lapsuus on allegoria (ensin täytyi googlettaa mitä sana tarkoittaa, heh), joten sillä ei suoranaisesti ole mitään tekemistä Jeesuksen kanssa. Helpottunut huokaisu, kirja lähti siis mukaan ja hyvä että lähtikin.

Kirjana teos on suuri arvoitus. Oikeasti arvoitus, mysteeri, josta ei oikein ota selvää. Helppolukuinen sellainen onneksi, tosin erittäin filosofinen, pohdiskeleva ja omituinen. 

""Hyvää päivää", hän sanoo naiselle. "Me tulimme juuri." Hän ääntää sanat hitaasti espanjaksi, jonka oppiminen on ollut kovan työn takana. "Minä etsin työpaikkaa ja asuntoa." Hän tarttuu poikaa kainaloista ja nostaa, jotta nainen näkee paremmin. "Minulla on lapsi mukanani.""

Miehen nimi on Simón ja pojan nimi on David. Nimet tosin eivät ole heidän oikeita nimiään eivätkä he sukulaisiakaan ole, poika vain on orpo ja mieskin yksin. He ovat juuri saapuneet Novillan kaupunkiin pakolaisleiriltä Belstarista. Sen enempää ei kukaan tiedä. Uusi kaupunki, uudet nimet ja uusi elämä edessä. Ensin täytyy tosin löytää majapaikka ja töitäkin kenties. Onneksi Simón saa töitä satamasta, mutta pojalla ei ole edelleenkään äitiä. Niinpä Simón ottaa tehtäväkseen äidin etsimisen ja lopulta vaistonsa turvin kohtaa sopivan naisen tähän tehtävään, Inésin. Ennestään tuntemattomasta naisesta tulee pojan äiti ja kaikki on hyvin. Tai ainakin pitäisi olla.

Käy ilmi, ettei David ole kovin helppo lapsi. Koulunkäynti ei onnistu, poika ei suostu sopeutumaan eikä kuuntelemaan ketään, vaan haluaa elää omassa mielikuvitusmaailmassaan. Vaikka David asuu jo äitinsä kanssa, Simón on kuitenkin äärimmäisen kiintynyt poikaan eikä halua päästää hänestä irti. Poika tarvitsee Simónia aivan kuten Simón tarvitsee poikaa.

"Hän tuntee edelleeen elävästi pojan hikisen käden omassaan. On mahdotonta tietää, rakastiko poika häntä vai ei, mutta vähintäänkin poika tarvitsi häntä ja luotti häneen. Lapsen paikka on äitinsä luona, sitä ei käy kiistaminen. Mutta mitä jos äiti ei ole hyvä äiti? Mitä jos Elena onkin oikeassa? Entä Inés, jonka taustasta hän ei tiedä mitään? Millaiset henkilökohtaiset tarpeet mahtoivat ajaa Inésin tarttumaan tilaisuuteen saada oma lapsi?"

Kirjan omituisuus teki siitä mielenkiintoisen. Monia asioita jätettiin hämärän peittoon, asioita annettiin ymmärtää mutta mitään ei ymmäretty antaa. Välillä jopa mietin, että onko maailma, jossa Simón ja David elävät, edes todellinen. Mikä on todellisuutta ja voiko tällaista edes tapahtua? Mitä vuotta kirjassa eletään? En tiedä muuta kuin että ainakin moni ärsytti, koska mistään ei tiennyt mitään ja kaikki oli niin omituisen salaperäistä. Ehkä siinä kuitenkin piili kirjan koukuttavuus ja miksi en voinut olla siitä pitämättä.

J. M. Coetzee toi kirjailijana mieleen Paulo Coelhon. Näiden kahden filosofisessa kirjoitustyylissä on paljon samaa, mutta Coetzee on kuitenkin enemmän mieleeni.

Jos siis kaipaat jotain erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa lukemista, kannattaa lukea Jeesuksen lapsuus. Ehdottomasti.

Sivut: 292

Otavan kirjasto, 2014

Suomentaja: Markku Päkkilä

Alkuteos: The Childhood of Jesus, 2013

★ ★ ★ ½

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

"Isä muuttui eri ihmiseksi heti kun laiva ylitti Suomen rajan. Teräskulhoksi, johon ei pystynyt ainoastaan laittamaan asioita vaan josta pystyi myös ottamaan niitä pois. Hän sai sata markkaa ja isä osti hänelle lakua ja piimää ja hän sai ahmia niin paljon sokeria kuin halusi."

Tämä ei ole lasten maa kertoo nuoruuden kynnyksellä olevasta Miirasta. Miira on suomalainen, mutta asuu perheensä kanssa Göteborgin lähiössä ja suomalaistaustansa vuoksi joutuu käymään koulua suomiluokalla. Oikeastaan koko hänen elämänsä pyörii Suomen ja suomalaisuuden ympärillä, vaikka asuinpaikkana onkin Ruotsi. Senpä takia Miira on aina ulkopuolinen. Hän on maahanmuuttaja, joka ei osaa kunnolla ruotsia, joten on luonnonlakien määräämää, ettei hän voi olla kuten muut. Oikeastaan hän ei edes haluaisi olla kuten muut, ei missään tapauksessa samanlainen snobi hienohelma kuten ruotsalaiset, vaan omalla rajulla ja rohkealla tyylillään erilainen.

Miiran äiti on rappusiivooja ja isä töissä tehtaassa. Elämä on suhteellisen köyhää eivätkä asuinolot ole kummoiset 80-luvun synkässä betonilähiössä. Miira on kuitenkin päättänyt, että hänestä tulee pääministeri tai vähintäänkin aivokirurgi. Hän aikoo lukea ainoastaan älykkökirjoja ja kohota kaikkien muiden surkimusten yläpuolelle.

"Kaikki muut saivat käydä koulua ruotsinkielisellä luokalla. Kaikki kovikset, jotka hän tunsi tai tiesi, saivat olla ruotsinkielisellä luokalla jolla oli ruotsinkielinen nimi, 3 A. Aakkosten ensimmäinen! Häntä ei sinne päästetty, vaikka hänkin oli kovis. Ei tosin yhtä kovis, koska hänet oli suljettu suomipellekuplaan."

Mielestäni tämänkaltaiset kirjat ovat parhautta. Kirjat, joissa seurataan päähenkilön kasvukertomusta lapsuudesta nuoruuteen ja pureudutaan niihin arkielämän tavallisiin ongelmiin ja nuoruusiän kipupisteisiin. Miiran tarina alkaa ala-asteelta ja päättyy peruskoulusta pääsemiseen, joten jos jonkinmoista ongelmaa ja vaikeuksia tähän väliin saadaan kyllä mahtumaan. Täytyy tosin huomauttaa, että Miiran elämä vaikutti harvinaisen rankalta ja ongelmaiselta. Jo 11-vuotiaana kuvioihin tulivat tupakka ja alkoholi, joista en itse siinä iässä edes tiennyt mitään, mutta niinhän se tosin menee, että mitä rankemmat kokemukset niin sitä mielenkiintoisempi kirja.

Minä tykkäsin kirjasta erittäin kovasti. Oli kiinnostavaa seurata Miiran ajatusmaailman kehittymistä, lapsuuden vaihtumista nuoruuden kapinahenkeen. Miiran kunnianhimo oli ihailtavaa ja vaikka Miiran ja muiden suomalaislasten lähtökohdat eivät olleet kovin hyvät, niin optimistinen oli ainakin mieli ja tavoitteet korkealla. Suht rankasta aiheesta huolimatta surkutteluun ja itsesäälin ei kertaakaan vaivuttu. Elämä otettiin vastaan sellaisena kuin se tuli ja pelattiin niillä korteilla jotka saatiin. Miiran kertomus on kuin nousu slummien miljonääristä hohtoon ja loisteeseen, vaikka yläasteen jälkeisistä ajoista emme enää tiedäkään mitään. Noh, kirja tosin perustuu Eija Hetekivi Olssonin omakohtaisiin kokemuksiin, joten siitä voimme päätellä jotakin.

Sivut: 350

Schildts & Söderströms, 2013

Suomentaja: Outi Menna

Alkuteos: Ingenbarnsland, 2012

★ ★ ★ ★

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Kaikki hajoaa kertoo afrikkalaisesta heimosta Nigerian niemimaalla 1800-luvun loppupuolella. Kirjan keskiössä pyörii Okonkwo-niminen ylpeä ja voimakastahtoinen mies, jonka luenteenpiirteet herättävät pikemminkin inhoa kuin myötätuntoa. Okonkwolla on useampi vaimo ja liuta lapsia kuten tuohon aikaan suurmiehillä kuuluukin olla. Okonkwo ei kaihda väkivaltaa eikä heikkoudelle riitä ymmärrystä. Elämä on työntekoa varten eikä laiskureita siedetä.

Kirjan nimi viittaa imperialismiin ja siihen, kuinka valkoisen väestön saavuttua alueelle heimon yhteisö alkaa vähitelllen hajota. Lähestyssaarnaajien levittäessä kristinuskoa vanhat uskomukset, jumalat ja taruolennot menettävät merkitystään osan afrikkalaisista kääntyessä kristinuskon puoleen. Okonkwo ei kuitenkaan ole kuten muut. Hän ei aio väistyä eikä alistua valkoisen miehen tahtoon vaan kaikessa hiljaisuudessa jatkaa omaa kiivasta taistoaan.

"Umuofiassa oli paljon miehiä ja naisia, jotka eivät suhtautuneet uuteen hallintoon yhtä jyrkästi kuin Okonkwo. Valkoinen mies oli totisesti tuonut tullessaan mielipuolisen uskonnon mutta perustanut myös kauppa-aseman. Ja nyt ensimmäisen kerran palmuöljystä ja koprasta sai hyvän hinnan ja Umuofiaan virtasi paljon rahaa. Ja uudesta uskonnostakin alettiin yhä enemmän ajatella, että siinä saattoi lopulta olla jotain, että sen häkellyttävässä hulluudessa piili sittenkin jonkinlaista mielekkyyttä."

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon kirjan juonesta eräs olennainen seikka. Itse näes luulin ennen kirjaan tarttumista, että pääpaino olisi ollut siirtomaavallan ja klaaniyhteisön yhteentörmäyksessä ja sen tuomissa konflikteissa, mutta ehei, tämä olettamus oli täysin väärä. Valkoisen väestön saapuminen heimoyhteisöön tapahtui vasta kirjan loppumetreillä eikä siihen paneuduttu sellaisella intensiviteetillä kuin etukäteen kuvittelin. Suurin osa kirjasta on kertomusta Ukonkwon elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta, kun vasta kirjan loppupuolella alkaa niin sanotusti tapahtumaan asioita juonen tiivistyessä. Huippuhetket jäivät tosin kokonaan uupumaan, kun kirja keskittyi ikään kuin vain ulkopuolisen katselijan roolista kertomaan, miten asiat tapahtuivat, eikä henkilöille annettu omaa vuoroa paljastaa niitä syvimpiä tunteita ja ajatuksia. Okonkwo jätettiin etäiseksi ja viileäksi hahmoksi, johon yhteyden luominen ja samaistuminen tuntuivat mahdottomilta.

Lukukokemus ei ollut niin mullistava kuin kuvittelin. Ei minun tyyliseni ollenkaan, vaikka aihe kiinnostaakin, mutta kun juonen kerronta ei nappaa niin ei sitten millään.  Oman vaikeutensa tuottivat myös henkilöiden nimet, jotka olivat kaikki erikoisia ja vaikeasti muistettavia. Vai miltä kuulostaa Ekwefi, Nwoye, Obierika, Chielo, Okagbue, Akueke tai Uchendu? Niinpä.

Sivut: 236

Basam Books, 2014

Suomentaja: Heikki Salojärvi

Alkuteos: Things Fall Apart, 1958

★ ★ ½

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Omituisen oloinen kirja alun alkaenkin. Erikoinen nimi ja hassulta vaikuttava juoni. Siis hyvällä tavalla hassulta. En ollenkaan tiennyt mitä odottaa, joten lukemisen aloitin hieman ristiriitaisin tunnelmin.

Milloin olisin muuten lukenut kirjan, joka on kerrottu eläkeikäisten näkökulmasta? Noh, en varmaan ikinä. Nytpä kuitenkin olen, ja samalla myös hieman fiksumpi jälleen kerran. 

Pieni potenssipuoti kertoo kahdeksankymmentä ikävuotta lähestyvien sisarusten Tildan ja Elidan elämästä Borrbyn pienessä kyläpahasessa Ruotsin maalla. Ulkopuolisen silmin heidän päivänsä vaikuttavat erittäin pitkäveteisiltä ja rutiininomaisilta. Mutta ehkä vanhusten elämä on sellaista. Kuolemaa odotellessa aika käy pitkäksi, kunnes kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa uusi asukas. Toimitusjohtaja Alvar Klemens, joka on niin hurmaava että saa vanhapiikasiskosken päät aivan pyörälle. Yhtäkkiä Tildan ja Elidan täytyy käydä ostamassa uudet leningit. Hiuksetkin kiharretaan ja koti laitetaan kuntoon. Naisten mieli täyttyy ainostaan Alvarista, joten pettymys on suuri, kun kesän jälkeen Alvar ilmoittaa palaavansa kaupunkiin ja tulevansa takaisin vasta vuoden päästä.

Sisarukset saavat kuitenkin Alvarilta idean miehen tätä tietämättä. Alvarin kasvimaan multa on nimittäin erikoista, niin erikoista, että se saa eläimet parittelemaan innosta soikeina, joten tästä innostuneena Tilda ja Elida päättävät perustaa postimyyntifirman. He laittavat lehteen ilmoituksen ja alkavat myydä miehille tarkoitettua potenssilääkettä. Kauppa alkaa käydä, pian sisarukset uivat rahassa ja saavat kotinsa remontoitua uuteen uskoon. Kaikkea uuttakin tulee samalla osteltua, vaikka aiemmin oltiin niin säästäväisiä ja turhamaisuutta halveksivia että.

"Kohta he seisoivat postin portailla. He varmistivat että Alvar oli häipynyt näkyvistä, ennen kuin uskalsivat mennä postilokeroille ja työntää varovasti avaimen lokeroon 108. Kun Elida raotti luukkua, lokerosta tulvahti kirjeitä, ja silkasta säikähdyksestä hän läjäytti luukun saman tien kiinni. He katsoivat kauhuissaan ympärilleen, oliko joku nähnyt."

Mielestäni kirjaa voi ennen kaikkea kuvailla sanalla ihastuttava tai ehkä jopa herttainen, ellei se sitten kuulosta liian imelältä. Ehdottomasti hyvän mielen ajantappoa, jota lukiessa murheet väistyvät, koska niille ei yksinkertaisesti ole enää tilaa ajatuksissa tätä kirjaa lukiessa. Hullun hauska ja leppoisa lukukokemus, josta ei oikeastaan ole mitään negatiivista sanottavaa. Onnellinen alusta loppuun, helppolukuinen ja omalla tavallaan niin erikoinen tarina ettei siitä voinut olla pitämättä!

Sivut: 245

Bazar, 2011

Suomentaja: Raija Rintamäki

Alkuteos: Potensgivarna, 2004

★ ★ ★ ★

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Sotaan liittyvät kirjat ovat kiehtovia. Ei itse tappaminen ja raa'at kuvaukset sotatantereelta, vaan nimenomaan ihmisten omat kokemukset, tunteet ja ajatukset. Niinpä Ihmisruumis vaikutti lupaavalta, kun se silmiini kirjastossa käydessäni sattumalta osui. Noh, loppujen lopuksi luin kirjaa melkein viikon, kun innostus ei joka hetki ollut niin päätä huimaavaa kuin etukäteen olin toivonut. 

Italialainen Paolo Giordano on tunnettu kirjailija aiemmasta teoksestaan Alkulukujen yksinäisyys, joka on kyllä minulle nimenä tuttu, mutta lukemaan asti en ole sitä päässyt. Nyt tosin osasin jo panna kirjan nimen korvan taakse ja heti kun tilaisuus siihen tulee, niin täytyy etsiä teos käsiini ja ottaa selvää, onko kyseessä niin hyvä kirja kuin kehujen perusteella voisi odottaa. 

Ihmisruumis on nykyaikainen sotakertomus italiaiskomppanian komennuksesta Afganistaniin. Romaanissa paneudutaan etupäässä ihmismieleen ja itse tapahtuvat jäävät vähemmälle. Itse asiassa olin hyvinkin yllättynyt kirjaa lukiessani, sillä oikeastaan siinä ei tapahtunut juuri mitään, vaan kirja koostui muistelmista ja miesten epätoivoisista yrityksistä pitää järki kasassa karuissa olosuhteissa. 

"Jokin on muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottivat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyvän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt."

Kirjassa pääosaan asettuu luutnantti Egitto, joka turruttaa mieltään lääkkeillä, ja jonka näkökulmasta suurin osa kirjan tapahtumista kerrotaan. Yhtä tärkeissä pääosissa ovat ylivääpeli René, alikersantti Cederna, nuori Ietri ja joukko muita satunnaisia miehiä, jotka joutuvat pakon edessä sietämään toisiaan ja kestämään vastoinkäymiset. Jokaisella on omat ongelmansa, tunne-elämän hankaluudet ja menneisyyden traumat, jotka nousevat mielen sopukoista esille hengenlähdön ollessa ajankohtainen ja mahdollinen tulevaisuudennäkymä.

Kuten alussa jo totesin, niin kirja ei ollut ihan sitä mitä siltä odotin. Suurin ongelma oli se, ettei siinä tosiaankaan tuntunut tapahtuvan mitään. Pintaraapaisut kustakin miehestä jäivät satunnaisiksi muistelmiksi enkä oikein ehtinyt samaistua yhteenkään heistä tai kokemaan myötäelämisen tunteita. Lopulta kirjan päättyessä mieleen jäi vain ihan hyvä kysyttäessä, mitä pidin kirjasta. Hmm, kuvailisin kirjaa pintapuoliseksi raapaisuksi, nopeaksi lukokokemukseksi, josta ei jäänyt paljonkaan mieleen, joten kirjoittaminen tai muunlainen analysointi ja arviointi tuntuvat tällä kertaa lähes mahdottomilta tehtäviltä. Niinpä tyydymme tähän tällä kertaa.

Sivut: 334
WSOY, 2014
Suomentaja: Helinä Kangas
Alkuteos: Il corpo umano, 2012

★ ★ ★

Pekka Hiltunen: Iso

"Lihavat ovat tämän ajan uusi, halveksittu rotu. Meitä kohtaan tunnetaan samoja ennakkoluuloja kuin ennen mustaihoisia kohtaan. Meitä pidetään yksinkertaisina, laiskoina, tahdottomina, alempina olentoina. Meistä on tullut oma ihmislajimme, jolle nauretaan, jota syrjitään ja johon halutaan kohdistaa erilaisia toimenpiteitä. Kuten mustaihoisia ennen, meitä määrittää ihmisinä muiden silmissä eniten ulkomuotomme. Me olemme tanssivia villejä, isokokoisia lapsia, muokattavia ja ohjailtavia."

Anni Kantto on 37-vuotias, akateemisesti koulutettu työtön, perheetön ja yksinäinen nainen, jonka ongelmat ovat suurimmilta osin lähtöisin ylipainosta tai oikeastaan häneen kohdistetuista ennakkoluuloista ja suoranaisesta syrjinnästä. Anni on sairaalloisen lihava, mutta täysin terve kuten monet muutkin ylipainoiset, vaikka yhteiskunta haluaakin tehdä heistä kaikista sairaita ja muokattavissa olevia ongelmavyyhtejä, joiden ongelmat ovat lähtöisin vain ja ainostaan ylipainosta. Anni ei kuitenkaan tahdo muuttua. Hän haluaa ennen kaikkea olla tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin hän on, mutta sepäs ei käy noin vain muiden silmissä laatuun. Ylipainoisena hänen on laihduttava. Piste.

Kirjassa seurataan Annin elämää, muistellaan menneisyyttä ja puhutaan ylipainosta. Anni on aina ollut lihava ja syrjitty, yksinäinen ja ulkopuolinen kilojensa takia, mutta kuitenkin älykäs ja nokkela, sanavalmis nainen, joka ei halua taipua muiden tahtoon vaan saada hyväksyntää sellaisena kuin hän on. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska ihmiset näkevät Annista vain ylipainon, joten hänen täytyy myös olla yksinkertainen, laiska ja tyhmä, vaikka todellisuus on oikeasti kaikkea muuta.

"Emme me henkisesti tasapainottomia olleet, vaikka istuimme vanhassa mielisairaalassa. Meillä oli kaikilla jonkinlainen ongelma syömisemme kanssa, mutta ei se meistä sekopäisiä tehnyt. Me olimme hulluja vain yhdessä suhteessa. Olimme liian isoja, niin isoja, että se läheni maailman silmissä jonkinlaista hulluutta."

Iso on kirja, jossa puolustellaan lihavia ja annetaan heille suunvuoro. Aikaisemmin en ole tältä kantilta katsottuja kirjoja lukenut, vaan lukukokemukset rajoittuvat enemmänkin sille anorektiselle puolelle. Kirjaa lukiessa syntyi mielikuva ihan kuin ylipainolle haluttaisiin hakea ymmärrystä, mutta anteeksi vain, se ei tehonnut minuun. Olen edelleen sitä mieltä, että lihavuus on aina lähtöisin itsestä ja on naurettavaa etsiä syytä yhteiskunnasta, huonoista kokemuksista, ihmissuhteista tai mistä tahansa, koska jokainen on loppujen lopuksi oman onnensa seppä ja vastuussa teoistaan. Kukaan ei pakota syömään, ahtamaan ruokaa ja lihomaan sairaalloisiin mittoihin. Ei sillä etteivätkö lihavat olisi ihmisiä siinä missä muutkin, mutta jos itsensä on sellaisiin mittoihin saattanut, niin turha vinkua jos kukaan ei näe muuta kuin valtavaa ihraa, koska toki se näkyy ulospäin ja vaikuttaa vähintäänkin alitajunnan tasolla käsityksiin kyseisestä ihmisestä.

Kirja oli mielestäni avartava kokemus. Mielenkiintoinen, helposti luettava ja mukaansa tempaavaa. Anni oli henkilönä sympaattinen ja samaistuttava tavallisuudellaan ja toiveillaan, vaikka sitä lihavuutta en millään pysty tukemaankaan. Toivon kuitenkin Annille lämpimästi parempaa tulevaisuutta, töitä ja parisuhdetta, ymmärrystä ja jaksamista, oman paikan löytämistä.

★ ★ ★ ½

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

Hmph, mistähän tällä kertaa aloittaisi. Vaikka siitä, että Cecelia Ahern on nuorempana kuulunut lempikirjailijoihini ja olen lukenut kaikki hänen teoksensa näitä uusimpia lukuun ottamatta. Senpä takia olin hieman hämmentynyt, kun yhtäkkiä Tapaaminen Elämän kanssa tuntui enemmänkin pakkopullalta kuin oikeasti nautittavalta lukukokemukselta. Loppujen lopuksi päädyin tulokseen, että olen ikään kuin kasvanut Ahernin kirjoista yli eikä ne enää herätä samanlaista ihastusta kuin esimerkiksi kolme vuotta sitten. Nykyään pidän enemmän vakavasti otettavasta kirjallisuudesta enkä tällaisesta naurettavasta hömpästä, hah.

Kirjan päähenkilönä nähdään tällä kertaa Lucy Silchester, joka on lievästi sanottuna ongelmissa. Hänen elämäänsä värittävät jatkuvat pienet valheet, joilla hän yrittää peitellä ja silotella tosiasioita. Aiemman työpaikkansa Lucy menetti pari vuotta sitten ja nykyisin hän työskentelee vihaamassaan firmassa, asuu pienessä vuokrayksiössä kissa seuranaan ja samalla välttelee perhettään ja ystäviään, jotta kukaan ei tajuaisi kuinka säälittävää hänen elämänsä oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kirjeen. Kirje on Elämältä, joka Lucyn vastusteluista huolimatta päättää tunkeutua naisen elämään. Lucy ei nimittäin ole pitkään aikaan ollut onnellinen. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, kun Lucyn poikaystävä jätti hänet, minkä jälkeen Lucy sai pian potkut töistä ja päätyi pieneen yksiöönsä surkuttelemaan tilannettaan. Siitä lähtien kaikki on ollut huonosti; Lucy jatkaa valehtua ja itsensä pettämistä, ellei Elämä puutu tilanteeseen ja saa Lucya katsomaan totuutta suoraan silmiin.

"Yritin pohdiskella haaveitani, sitä mitä halusin tehdä, mitä oikeasti halusin, mutta minusta tuntui, että tietääkseen mitä haluaa ihmisen on tiedettävä mitä hän ei halua, enkä minä keksinyt mitään muuta kuin että toivoin todella hartaasti, ettei Elämä olisi ottanut yhteyttä minuun, vaan olisin voinut vain tarpoa samaa polkua kuin siihenkin asti. Elämä oli tehnyt kaikesta monimutkaista, Elämä oli yrittänyt saada asiat muuttumaan, vaikka minä olin täysin tyytyväinen. Hänen mukaansa minä poljin paikallani, mutta hän oli jo saanut minut siirtymään pois siitä paikasta pelkästään osoittamalla, että olin siinä, enkä pystyisi enää ikinä menemään takaisin."

Kirjassa on kaikki mielenkiintoisen juonen ainekset koossa, mutta jos hömppäkirjallisuus ei kiinnosta, niin siinä tapauksessa mennään pahasti metsään ja suosittelen kirjan skippaamista ja paremmille apajille siirtymistä. Kirja nimittäin edustaa taattua Cecelia Ahernin tyyliä, jossa fantasian sekoittuminen reaalimaailmaan on arkipäivää eikä kirja tietenkään olisi mitään ilman ripausta romantiikkaa ja monimutkaisia perhe- ja ihmissuhdekuvioita. Ennalta-arvattava juonikuvio, oi kyllä, juuri sellaista mitä Ahernilta sopii odottaakin eikä ollenkaan mitään uutta ja jännittävää.

Tämä riitti minulle. Cecelia Ahern taitaa olla menneen talveen lumia ja tuskin enää jatkossa tulen hänen kirjoihinsa tarttumaan ellei jotakin erikoisen kutkuttavaa ole luvassa.

★ ★ ½