Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Luen suhteellisen harvoin dekkareita, joten ei liene omituisuus, etten pahemmin ole tutustunut Agatha Christien romaaneihin. Pari niistä suosituimmista olen kyllä lukenut ja joitakin elokuvia nähnyt, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Aloin tosin miettiä, että vaikka tykkäänkin lukea kaikenlaista kirjallisuutta lähes laidasta laidaan, niin dekkarit on aina jäänyt osaltani sivuun. En tosiaan tiedä miksi näin on, koska en missään nimessä inhoa niitä, mutta jostain syystä en ikinä löydä itseäni kirjastossa ollessani dekkari- ja salapoliisiromaanien hyllyjen välistä. Tällä kertaa näin pääsi kuitenkin käymään, kun kirjan kansikuva houkutteli luokseen eikä sitä houkutusta noin vain voinut ohittaa.

Nimikirjainmurhat on siitä poikkeus, että vaikka se perustuukin Agatha Christien luoman Hercule Poirotin ympärille, niin kirjailija on kuitenkin aivan eri henkilö. Sophie Hannah jatkaa Christien jalanjäljillä luoden omanlaisensa, mutta aivan yhtä kiinnostavan murhamysteerin, jonka ratkaisemiseksi herra Poirot kutsutaan paikalle. Tarinan kertojana ei tosin ole Poirot itse, vaan konstaapeli Edward Catchpool, joka pääsee sivusta seuraamaan Poirotin tutkimuksia ja eriskummallisia ajatuskuvioita.

Tällä kertaa Bloxhamin hienossa hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Jokaisen murhatun suuhun on työnnetty kalvosinnappi ja jokainen uhreista on aseteltu täsmälleen samaan asentoon. Konstaapeli Catchpoolin tehtäväksi tulee hra Poirotin avustuksella saada murhaaja selville ennen kuin tapahtuu neljäs murha. Murhaaja tosin vaikuttaa suunnitelmalliselta ja erittäin älykkäältä, mutta onneksi Hercule Poirot osaa olla vielä älykkäämpi pienine harmaine aivosoluineen.

"Bloxhamin tapaus oli täysin erilainen. Se joka oli surmannut kolmesti hotellissa, oli suunnitellut kaiken - jo kuukausia etukäteen, arvelin. Kaikki kolme rikospaikkaa olivat kuin irvokkaita taideteoksia, johin piilotettua merkitystä en pystynyt tulkitsemaan. Kauhistutti ajatella, että tekijä ei tällä kertaa ollutkaan mikään tavanomainen rettelöitsijä vaan mitä ilmeisimmin kylmä, pikkutarkka ja älykäs ihminen, jota ei helposti saisi lannistettua."

Mielestäni kirja oli juuri sellainen kuin sen ajattelinkin olevan. En pettynyt, en ihastunut, en rakastunut, mutta tykkäsin kuitenkin ja luin suurella mielenkiinnolla. Etenkin dekkareissa arvostan sitä, että mennään suoraan asiaan ja kylmään faktaan, eikä jäädä sivukaupalla jauhamaan epäolennaisuuksia ja muita taustoja ja sepustuksia, joten kirja saa ainakin minulta täydet pisteet sen rivakasta aloituksesta. Juonen tosin edetessä mukaan tulivat perinteiset eipäs juupas -veivaamiset ja väittelyt murhaajan henkilöllisyydestä, kunnes lopussa syylliseksi paljastuu juuri se henkilö, yllätys yllätys, jonka ensimmäisten joukossa epäiltiinkin olevan murhaaja. Niin, selkeäähän se oli, mutta kyllä tarinaan mukaan mahtui myös positiivisia yllätyksiä ja odottamattomia juonenkäänteitä, joita ei etukäteen olisi osannut arvailla.

Hercule Poirot oli kaikessa ärsyttävyydessään kuvattu juuri mielikuvieni kaltaiseksi raivostuttavan pikkutarkaksi persoonaksi, joka puuttuu jokaiseen sanamuotoon ja yksityiskohtaaan omalla erikoisella tyylillään. Ilman Hercule Poirotia kirja tuskin olisi muista samankaltaisista dekkareista millään tavalla eronnut, joten Poirotille täydet pointsit loistosuorituksestaan. Toivottavasti Sophie Hannah jatkaa mysteereiden parissa jatkossakin ja saamme lukea näitä lisää.

★ ★ ★