Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Kadotettujen hedelmätarhan luin jo pari päivää sitten, mutta aikaisemmin en ole saanut kirjoitettua tätä postausta muiden kiireiden takia. Lukutahtini on viime aikoina kieltämättä ollut aika kova: kirja päivässä tai kahdessa on kelpo suoritus, mutta ei toisaalta ihmekään, jos vaan vastaan osuu lukemisen arvoinen kirja, jota ei voi hetkeksikään laskea käsistään. Sama myös toisin päin. Huonot kirjat haluaa lukea mahdollisimman pian pois alta, jotta pääsee niihin hyviin käsiksi.

Tämä Nadifa Mohamedin teos kuuluu erinomaisiin kirjoihin, joista kirjoitettaessa kaikki mahdolliset ylistyssanat kuulostavat typeriltä ja kirjaa aliarvioivilta. Kyseessä siis ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jota ei voi olla rakastamatta. Lue se, jos sinulla on siihen mahdollisuus!

Kirja käsittelee äärimmäisen rankkaa aihetta. Välillä lukeminen täytyi jopa hetkeksi keskeyttää, koska teki niin pahaa. Illalla nukkumaan käydessä tapahtumat pyörivät mielessä eikä niistä päässyt kovin helposti eroon. Vaikka kirja olikin ahdistava, se ei poista sen erinomaisuutta, vaan ainoastaan lisää sitä. Pidän kirjoista, jotka antavat ajattelemisen aihetta ja saavat pohtimaan maailmaa ja sen pahuutta.

Kadotettujen hedelmätarha kertoo kolmen naisen tarinat 1987 Somaliassa sota-ajan keskellä. Diktatuuri on hajoamaisillaan, ihmiset näkevät nälkää ja köyhyyttä, rikollisuus rehottaa. Naisten asema on surkea ja ihmishenki roskan arvoinen.

Ensimmäisenä suunvuoron saa 9-vuotias orpotyttö Deqo, joka on syntynyt pakolaisleirillä monien muiden orpojen ja hylättyjen lasten tavoin. Elämä siellä ei ole kummoista eikä kukaan välitä. Eräänä päivänä Deqo karkaa, juoksee pois, mutta ei oikein tiedä minne menisi. Elämä kadulla on kovaa ja ruuan saamiseksi on tehtävä töitä. Lopulta Deqo päätyy prostituoitujen suojiin, mutta sekin onni kestää vain hetken, kun taas on paettava ja juostava pakoon vailla päämäärää.

"Leirillä oli kuin jokainen päivä olisi tuonut uuden uhan - ehkä tulipalon, tulvan tai uuden tautiepideamian, tai sitten joku kuoli selittämättömästi; elämä oli jatkuvaa nuorallakävelyä varpaat sisäänpäin."

Toisaalla Kawsar-niminen vanha nainen makaa kotinsa suojissa sotilaiden pahoinpideltyään hänet. Hänet, vanhan ja yksinäisen naisen, joka ei pysty suojelemaan itseään ja joka elää täysin muiden varassa. Kawsar kuluttaa aikaansa muistelemalla menneisyyttään ja kuolleita lapsiaan. Kuolema tuntuu hetki hetkeltä olevan lähempänä.

"Hänen hedelmätarhassaan puut ovat saaneet syntynsä kuolemista; ne olivat merkkinä hänen kauttaan kulkeneiden lasten maallisista jäännöksistä ja kasvoivat niistä. Hän ei koskaan poiminut niistä pudonneita hedelmiä, koska piti sitä eräänlaisena kannibalismina, mutta niistä pehmeistä, muodottomista olennoista oli kasvanut pitkiä, vahvoja, kovakaarnaisia puita, jotka kukkivat ja kutsuivat lintuja oksilleen ja kiipesivät hedelmätarhan aitojen yli niiden takana olevaan maailmaan."

Filsan on vajaa kolmekymppinen, naimaton naissotilas, joka on seurattuaan isänsä jalanjälkiä päätynyt taistelemaan maansa puolesta kapinallisia vastaan. Viha ja katkeruus ovat kuitenkin sumentaneet hänen mielensä eikä hän lopulta tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä hänen pitäisi seurata ja onko hänen siihen astisellaan raukkaudettomalla ja yksinäisellä elämällään mitään merkitystä. Välillä Filsanin viha purkautuu viattomiin ihmisiin ja väkivaltaan, mutta toisaalta kukaan ei häntä siitä tuomitse, koska kuuluuhan se tuohon sodan runtelemaan aikakauteen. Filsan joutuu myös naisena kestämään muiden sotilaiden pilkkaa ja lähentelyä, koska eihän naisen tulisi olla muualla kuin hellan ja nyrkin välissä.

"Kun hän astuu huoneeseensa ja kumartuu poimimaan sukan, hänet valtaa kova halu itkeä, yhtäkkiä hänen mielensä mustuu itseinhosta, vihasta, koska hänen elämänsä on oltava niin pientä ja merkityksetöntä, että tämän kaksi kertaa kahden metrin kokoisen sellin on oltava hänen elämänpiirinsä." 

Kadotettujen hedelmätarha on traagisen surullinen kirja, joka ansaitsee täydet viisi pistettä. Omaksi lempihahmokseni muodostui Deqo, hänen tarinansa oli mielenkiintoisin ja kaikessa surkeudessaan optimistisin. Filsan puolestaan sai ärsytyksen välillä nousemaan pilviin asti, Kawsar taas vakuutti kovapintaisella tyyneydellään. Myös naisten huono asema vihastutti ja tulin vain entistä vakuuttuneemmaksi siitä, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi ovat itselläni. Tämänkaltaisia kirjoja haluan lukea vastaisuudessakin lisää.

★ ★ ★ ★ ★ 

Thomas Glavinic: Toiveet jotka toteutuvat

Kotimaassaan itävaltalainen Thomas Glavinic on kuuleman mukaan tunnettu ja kehuttu kirjailija, jonka teoksia on käännetty jopa 12 kielelle, joten toki silloin sopii odottaa, että Toiveet jotka toteutuvat olisi lukemisen arvoinen kokemus, mutta väärin meni tällä kertaa. En nimittäin ole ikuisuuksiin lukenut yhtä huonoa kirjaa kuin tämä. Mikäkö siinä oli huonoa? No, esimerkiksi kaikki.

Nopean vilkaisun ja takannen esittelytekstin perusteella kirja vaikuttaa lupaavalta. Se kertoo Jonaksesta, kolmekymppisestä perheenisästä, joka sattumalta tapaa puistonpenkillä istuskellessaan erikoisen vanhan miehen. Mies esittää Jonakselle tarjouksen, jota Jonas ei voi uskoa, koska se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Niinpä niin, liian hyvää se onkin ollakseen totta. Mies nimittäin lupaa täyttää kolme Jonaksen toivomusta. Jonas saa toivoa mitä ikinä haluaa ja mies toteuttaa toiveet.

"Kolme toivetta! Voisin toivoa, että ymmärtäisin suhteeni ihmisiin, eikö niin? Voisin toivoa elämääni loistoa, jännitystä ja omaperäisyyttä. Voisin toivoa, että olisin joku muu, rikas perijä tai... Voisin toivoa mielekästä kuolemaa, jotta se olisi helpompi kestää. Voisin toivoa, että viholliseni - jollaista minulla ei ole - tapettaisiin, teoriassa tietenkin, sillä käytännössä en tekisi koskaan niin. Voisin toivoa, että osaisin ottaa asiat niin kuin ne ovat. Nähdä ja ymmärtää ne. Eikö niin?"

" - - Toivon, että toteuttaisitte kaikki toiveeni. Sitä toivon tosissani, eikä kahdella muulla toiveella ole enää väliä, saatte pitää ne hyvänänne."

Pian toiveet alkavat toteutua. Yhtäkkiä Jonaksen sijoitukset alkavat tuottaa voittoa, hänen pienikasvuinen poikansa kasvaa pituutta ja - mikä pahinta - hänen vaimonsa kuolee. Eihän Jonas sellaista toivonut, eihän toki, mitä nyt teorian tasolla ainoastaan mietiskeli vihollisensa kuolemista. Jonaksella nimittäin on salasuhde Marien kanssa, naisen jota hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan ja jonka kanssa hän haluaa yhteisen tulevaisuuden. Erota hän ei kuitenkaan voi lastensa tähden, joten sattuma ikään kuin puuttuu peliin ja vaimo kuolee - Jonas on vapaa!

Missään välissä Jonas ei osaa yhdistää erikoisia tapahtumia esittämiinsä toiveisiin. Niihin ei enää palata lainkaan kirjan aikana kuten ei myöskään erikoiseen mieheen, joka lupasi toiveet toteuttaa. Oikeastaan kirjassa keskitytään vain kuvaamaan Jonaksen seksisuhteita, tappavan tylsää työtä juoppojen työkavereiden kanssa ja hetkiä, jotka hän viettää poikiensa kanssa.

Valtava pettymys kaiken kaikkiaan ollakseen kehuttu kirja. Tarinan alkuasetelma oli hyvä, mutta toteutus oli kaikkea muuta kuin toimiva. Minulle tuli mielikuva huonosti suunnitellusta ja keskeneräisestä pöytälaatikkoviritelmästä, josta puuttui kaikki hyvän kirjan elementit ja ennen kaikkea osaava kirjailija. Aivan kuin Glavinic ei itsekään oikein tiedä, mistä ja miten kirjoittaa tai mihin pyrkii. Laadukasta luettavaa se ei ollut miltään kantilta katsottuna, ainoastaan latteaa ja typerää, ajanhaaskausta, jota en suosittele kenellekään.

★

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Luen suhteellisen harvoin dekkareita, joten ei liene omituisuus, etten pahemmin ole tutustunut Agatha Christien romaaneihin. Pari niistä suosituimmista olen kyllä lukenut ja joitakin elokuvia nähnyt, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Aloin tosin miettiä, että vaikka tykkäänkin lukea kaikenlaista kirjallisuutta lähes laidasta laidaan, niin dekkarit on aina jäänyt osaltani sivuun. En tosiaan tiedä miksi näin on, koska en missään nimessä inhoa niitä, mutta jostain syystä en ikinä löydä itseäni kirjastossa ollessani dekkari- ja salapoliisiromaanien hyllyjen välistä. Tällä kertaa näin pääsi kuitenkin käymään, kun kirjan kansikuva houkutteli luokseen eikä sitä houkutusta noin vain voinut ohittaa.

Nimikirjainmurhat on siitä poikkeus, että vaikka se perustuukin Agatha Christien luoman Hercule Poirotin ympärille, niin kirjailija on kuitenkin aivan eri henkilö. Sophie Hannah jatkaa Christien jalanjäljillä luoden omanlaisensa, mutta aivan yhtä kiinnostavan murhamysteerin, jonka ratkaisemiseksi herra Poirot kutsutaan paikalle. Tarinan kertojana ei tosin ole Poirot itse, vaan konstaapeli Edward Catchpool, joka pääsee sivusta seuraamaan Poirotin tutkimuksia ja eriskummallisia ajatuskuvioita.

Tällä kertaa Bloxhamin hienossa hotellissa on tapahtunut kolme murhaa. Jokaisen murhatun suuhun on työnnetty kalvosinnappi ja jokainen uhreista on aseteltu täsmälleen samaan asentoon. Konstaapeli Catchpoolin tehtäväksi tulee hra Poirotin avustuksella saada murhaaja selville ennen kuin tapahtuu neljäs murha. Murhaaja tosin vaikuttaa suunnitelmalliselta ja erittäin älykkäältä, mutta onneksi Hercule Poirot osaa olla vielä älykkäämpi pienine harmaine aivosoluineen.

"Bloxhamin tapaus oli täysin erilainen. Se joka oli surmannut kolmesti hotellissa, oli suunnitellut kaiken - jo kuukausia etukäteen, arvelin. Kaikki kolme rikospaikkaa olivat kuin irvokkaita taideteoksia, johin piilotettua merkitystä en pystynyt tulkitsemaan. Kauhistutti ajatella, että tekijä ei tällä kertaa ollutkaan mikään tavanomainen rettelöitsijä vaan mitä ilmeisimmin kylmä, pikkutarkka ja älykäs ihminen, jota ei helposti saisi lannistettua."

Mielestäni kirja oli juuri sellainen kuin sen ajattelinkin olevan. En pettynyt, en ihastunut, en rakastunut, mutta tykkäsin kuitenkin ja luin suurella mielenkiinnolla. Etenkin dekkareissa arvostan sitä, että mennään suoraan asiaan ja kylmään faktaan, eikä jäädä sivukaupalla jauhamaan epäolennaisuuksia ja muita taustoja ja sepustuksia, joten kirja saa ainakin minulta täydet pisteet sen rivakasta aloituksesta. Juonen tosin edetessä mukaan tulivat perinteiset eipäs juupas -veivaamiset ja väittelyt murhaajan henkilöllisyydestä, kunnes lopussa syylliseksi paljastuu juuri se henkilö, yllätys yllätys, jonka ensimmäisten joukossa epäiltiinkin olevan murhaaja. Niin, selkeäähän se oli, mutta kyllä tarinaan mukaan mahtui myös positiivisia yllätyksiä ja odottamattomia juonenkäänteitä, joita ei etukäteen olisi osannut arvailla.

Hercule Poirot oli kaikessa ärsyttävyydessään kuvattu juuri mielikuvieni kaltaiseksi raivostuttavan pikkutarkaksi persoonaksi, joka puuttuu jokaiseen sanamuotoon ja yksityiskohtaaan omalla erikoisella tyylillään. Ilman Hercule Poirotia kirja tuskin olisi muista samankaltaisista dekkareista millään tavalla eronnut, joten Poirotille täydet pointsit loistosuorituksestaan. Toivottavasti Sophie Hannah jatkaa mysteereiden parissa jatkossakin ja saamme lukea näitä lisää.

★ ★ ★

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimmisen Nenäpäivä aiheutti itselleni harmaita hiuksia, kovaäänisiä huokauksia ja käsittämätöntä epäuskoa. Jos siis etsit helppolukuista luettavaa, jätä kirja suosiolla väliin. Oikeasti. Mutta jos taas pidät puhekielimäisestä, mahdollisimman epäselvistä puolen sivun mittaisista virkkeistä, kirja saattaa sopia juuri sinulle. Sanoisin, että Rimmisen teos jakaa ihmiset aika lailla kahtia. Siitä joko pitää tai sitten inhoaa.

Nenäpäivä kertoo keski-ikäisestä Irmasta, joka selvästikin on yksinäinen ja jollakin tapaa syrjäytynyt. Syytä tähän ei kuitenkaan tiedetä eikä taustoja selvitetä, vaan lukija pääsee suoraan hyppäämään juoneen mukaan. Tällä kertaa Irma on vierailulla Irja-nimisen naisen luona ja esittää hänelle käsittämättömiä kysymyksiä. Sama touhu jatkuu muidenkin ihmisten kodeissa. Kysymyksiä siitä, mitä mieltä ihmiset ovat broilerinmaksasta tai kuinka usein he käyvät ruokakaupassa. Kerta toisensa perään Irma esittelee itsensä taloustutkimuksen kyselytutkijaksi, vaikka töitä hän ei selvästikään ole moniin vuosiin tehnyt eikä ihmisiä juuri tavannut.

"Päivät tumpsahtelivat paikalle ja matkaihinsa niin kuin ne tekevät silloin, kun elämä on kutakuinkin kunnossa. Ei niissä tietenkään mitään ikimuistoista ollut, päivissä, pikemminkin ne ohittuivat jotenkin huomaamattomasti, pitkästä aikaa ei sitä nimenomaista aikaa tarvinnut laskea, se vain kulki omalla painollaan möyheäksi muuttuneen elämän kyljessä."

Pian monet näistä keravalaisista kyselytutkimukseen osallistuneista ihmisistä alkavat epäillä Irman ammattitaitoa ja joku soittaa poliisit paikalle. Irmalle tulee hätä. Hän ei nimittäin pysty lopettamaan ihmisten ovikellojen soittelua, vaan kaikella uhmalla jatkaa ventovieraiden koteihin tunkeilua, omituisia kysymyksiään ja epämääräistä haahuiluaan.

Irmaa ei voi muuta kuin sääliä. Hän on omituinen ja pakkomielteinen, mutta samaan aikaan myös hulvattoman hauska ja hyväntahtoinen ihminen, joka ennen kaikkea haluaa saada muut pitämään itsestään tuntien silloin olevansa tärkeä ja merkityksellinen henkilö.

"- - ja minä ikään kuin maleksin läpi niitä päiviäni jonkinlainen lauhan ja vähän niin kuin vetelän hyväntuulisuuden vallassa. Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan: oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kaappaletta ja ovi, josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä tuoksu, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin."

Kuten alussa jo mainitsin, kirjassa suurimman haasteen aiheuttaa Rimmisen käyttämä kieli. Sen lukeminen on kuin tajunnanvirtaa, välillä vailla päätä tai häntää, kun kaikkia mahdollisia kielioppisääntöjä rikotaan mennen tullen samalla luoden ja lisäillen erikoisia sanayhdistelmiä, joiden olemassaolosta en aikaisemmin edes ollut tietoinen.

Ilmestymysvuonnaan Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon. Muistan kirjan niiltä ajoilta, kun se oli juuri ilmestynyt ja oli pinnalla jonkin aikaa, mutta luettua sain sen kuitenkin vasta nyt neljä viisi vuotta myöhemmin. Toisaalta en koe, että mitään olisin menettänyt, vaikka koskaan en kirjaan olisikaan tarttunut.

★ ★

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Sattumanvaraisesti valittu kirja ei koskaan petä. Tai no ehkä joskus, mutta useimmiten luvassa on niin uusi ja erilainen lukukokemus, ettei sellaiseen kirjaan olisi muuten osannut tarttua. Jos kirjaa kohtaan ei ole ennestään mitään ennakkoluuloja eikä odotuksia, siihen ei voi pettyä, voi vain yllättyä iloisesti.

Tällä kertaa ihastuin, tykästyin, rakastuin, löysin uuden kirjailijan, jonka tuotantoon haluan vastaisuudessakin tutustua. Hän on japanilainen Haraku Murakami, jonka teos Värittömän miehen vaellusvuodet on yksi hänen kuudesta kirjastaan. "Murakami ymmärtää maailmamme vilpittömän kummallisuuden paremmin kuin yksikään kirjailija sitten Kafkan.", sanotaan takaliepeen arvosteluissa ja voin vain nyökytellä hyväksyvästi.

Tämä kirja kertoo ennen kaikkea yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Aiheista, jotka kiinnostavat itseäni kovin paljon ja joista lukeminen auttaa samaistumaan ja ymmärtämään, ettei yksinäisyys ole vain omalle kohdalle sattunut ikävä olotila, vaan sitä on muuallakin. Kaikkialla maailmassa. Japanissakin, jonne tämänkertainen kirja perustuu kertoen Tsukuru Tazakin elämästä.

Eräänä päivänä Tokion yliopistossa toista vuotta opiskeleva Tsukuru saa puhelun ystävältään. Puhelun, jossa ystävä kertoo, ettei Tsukuru ole enää tervetullut heidän viiden hengen tiiviiseen kaveriporukkaan. Sillä samaisella hetkellä Tsukuru murtuu täysin, menettää elämänhalunsa ja käy lähellä kuolemaa.

"Minut oli ensi kertaa elämässä torjuttu niin päättäväisesti, ja kaiken lisäksi sen tekivät neljä läheistä ystävääni, joihin olin luottanut enemmän kuin kehenkään - he olivat kuin osa omaa ruumistani. Sen sijaan, että olisin etsinyt syytä tai yrittänyt oikoa virheitä, olin sokissa. En meinannut päästä jaloilleni. Jokin tuntui rikkoutuneen sisälläni."

Tsukuru ei tiedä syytä eikä tule sitä kysyneeksi, miksi hänet on näin yhtäkkiä hylätty ja jätetty porukan ulkopuolelle. Mielen valtaa vain valtava hämmennys ja epätoivo. Seuraavat vuodet Tsukuru elää tehden asioita, joita häneltä odotetaan, mutta jotka eivät sen suurempia ilon tunteita hänessä aikaan saa: opiskelee, valmistuu, seurustelee, menee töihin ja pian huomaa olevansa 36-vuotias aikuinen mies, joka kuitenkin on edelleen sisältä yhtä rikki kuin 16 vuotta aiemmin puhelun saadessaan.

Sattumalta Tsukuru tutustuu suomalaiseen Saraan. Sara herättää miehessä vahvoja tunteita, mutta samalla menneisyyden hylätyksi tulemisen traumat nousevat alitajunnasta pintaan entistä vahvempina. Sarakin huomaa, ettei Tsukuru voi sitoutua, ellei ensin ole käsitellyt menneisyyttään. Niinpä nainen rohkaisee Tsukurua ottamaan selvää, miksi hänet aikoinaan niin julmalla tavalla heitetiin syrjään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Siitä alkaakin Tsukurun matka menneisyytensä hämäriin kerroksiin, matka, joka johdattaa hänet Japanin vilkkailta kaduilta jopa Suomeen asti.

Haruki Murakami jättää kirjassaan lukijalle valtavan määrän kysymyksiä, kysymyksiä, joihin ei lopulta saada edes vastausta. Se ärsyttää lukijaa. Asioita ja tapahtumia jätetään arvoituksen varaan, tarina ikään kuin jää kesken. Lopulta kirjan viimeinen sivu kääntyy, mutta mieli ei voi ymmärtäää, miten se nyt sillä tavoin saattoi päättyä. Vai päättyikö se ollenkaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Haruki Murakami taitaa olla ainoa, joka tietää vastaukset näihin kysymyksiin.

Minä pidin kirjasta oikein kovasti. Se oli omalla tavallaan hyvin surumielinen ja arvoituksellinen. Aikaisemmin en ole lukenut japanilaista kirjallisuutta, mutta oli jännä huomata, kuinka hyvin teos mukautui suomalaiseen mielenmaisemaan. Meidän molempien kulttuureissa tuntuu olevan paljon yhdistäviä piirteitä erityisesti ihmisten välillä. Sulkeutuneisuus, epäsosiaalisuus ja ettei asioista keskustella yhdistävät meitä molempia. Ihmiset ovat tietoisia omasta tilastaan eikä muita päästetä helposti lähelle. Välillä elämä tuntuu hiljaiselta puurtamiselta, pienen epätoivon ja ahdistuksen pistoksen mieltä kalvaessa, mutta siitä välittämättä jatkamme kukin omaa elämäämme muista pahemmin piittaamatta. Yksinäisyys kuitenkin kaivertaa mieltä, mutta asioista ei haluta tai uskalleta puhua ennen kuin on liian myöhäistä.

★ ★ ★ ★

William Davis: Eroon vehnästä

Yleensä en lue lainkaan tietokirjoja, eli kirjoja, joissa ei ole juonta eikä päähenkilöitä. Kuitenkin tätä teosta olin useamman kerran kirjakaupassa selaillut, miettien jopa kirjastosta varaamista, kunnes eräällä kirpparikierroksella sen yllätyksekseni hyllystä bongasin. Hahaa, eikä edes parin euron hinta ollut paha, joten mukanani sen tottakai kotiutin ja malttamattomana ryhdyin lukemaan.

Terveellinen ruokavalio on aina kiinnostanut minua jopa äärimmäisyyksiin asti. Aikoinaan luulin noudattavani terveellistä ruokavaliota silloin, kun söin mahdollisimman vähäkalorista ravintoa karsien kaiken "turhan" pois, jolloin loppujen lopuksi en elänyt muulla kuin tomaatilla, kurkulla ja porkkanalla. Sairastuin syömishäiriöön ja se olikin seuralaiseni noin kahden vuoden ajan. Lopulta jouduin (pääsin?) hoidon piiriin ja vähitellen ruokamäärien kasvaessa ja painon noustessa aivosumukin alkoi hälventyä ja järki pelata. Sen jälkeen meni vielä pitkä aika ennen kuin voin sanoa olleeni kuivilla. Itse asiassa vieläkin keikun ihan niillä rajoilla: silloin tällöin anoreksia-mörkö kuiskuttelee salaisuuksiaan käskien karsimaan ruokia, mutta onneksi osaan olla välittämättä ja annan sen olla. Syömishäiriö toi mukanaan niin paljon pahaa ja ikäviä asioita, jotka vaivaavat vielä tänä päivänäkin fyysisin oirein, etten enää ikinä anna itseni sille puolen luiskahtaa.

Näistä menneisyyden mietteistä päästäänkin tähän kirjaan: vehnättömään ruokavalioon. Nykyään olen sitä mieltä, että jollei mikään tietty ruoka-aine aiheuta terveydellisiä ongelmia, sen käyttöä ei tarvitse karsia vain erilaisten muotidieettien ollessa pinnalla ja niin käskiessä. Kaikkea kohtuudella vastaa eniten ajatuksiani ja siihen myös nykyisessä ruokavaliossani pyrin. Nimittäin tiedän, että elimistö tarvitsee oikeanlaista ravintoa toimiakseen moitteettomasti ja pyrinkin syömään sen mukaisesti, kuunnellen kehoani mitä se milloinkin kertoo tarvitsensa. Sopivasti proteiineja, paljon hyviä rasvoja ja kohtuudella hiilihydraatteja.

Kuitenkin olen William Davisin kanssa monissa asioissa yhtä mieltä. Vehnäleipä, munkit ja muu pullamössö ei tee kenellekään hyvää. Itse en syö juuri lainkaan leipää (jos syön, silloinkin hiivatonta ruisleipää) tai muutakaan ravintoköyhää "ravintoa", koska se ei yksinkertaisesti sovi minulle ja saa vain aikaan ahmimiskohtauksen. Suosin vähähiilihydraattista ruokavaliota, koska olen todennut sen parhaimmaksi.

Seuraava katkella kuvastaa erinomaisesti jotakin, jonka olen itsekin niin monen monta kertaa todennut paikkaansa pitäväksi:

"Vehnästä luopumiseen liittyy eräs ihmeellinen piirre: kun tämä ruokahalua stimuloiva ja riippuvuutta aiheuttava ruoka-aine jää ruokavaliosta pois, suhtautuminen ruokaan muuttuu. Syöt pitääkseni yllä fysiologisia toimintoja, et sen vuoksi, että jokin ruoka-aine herättää hirveän mielihalun syödä ja saa syömään koko ajan lisää."

Kyllä, mitä enemmän syö, sitä enemmän haluaa.

Eroon vehnästä oli juuri sellainen kirja kuin sen kuvittelinkin olevan. Ainakaan minulle se ei tuonut mitään uutta ja ihmeellistä tietoa, koska vuosien saatossa olen kahlannut niin monia ja monia ravinto-oppaita läpi, etten enää pysy itsekään laskuissa. Mielestäni kirja sopii ennen kaikkea luettavaksi ihmiselle, joka ei vielä tiedä aiheesta paljoakaan, mutta on kuitenkin kiinnostunut muuttamaan vanhoja käsityksiään etsien tilalle uusia vaihtoehtoja. Kirja on itseään toistava, samoja asioita jankataan kerta toisensa perään rautalangasta vääntäen, joten varmasti vähemmän aiheesta tietävä pysyy kärryillä missä milloinkin mennään.

Kirjassa oli paljon myös tylsää, tieteellistä faktaa. Ehkä jopa liikaa, mutta kuitenkin tarpeellisesti, koska onhan kyseessä tietokirja. Häpeäkseni myönnän, että hypin aika monia sivuja ohi ainoastaan nopeasti silmäillen, koska en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä lukemaan vehnän historiasta, geenimuuntelusta tai sivutolkulla asiaa kolesterolista.

""Syö enemmän terveellisiä täysviljoja" -ohje kuuluu niihin virheellisiin tavitsemusoppeihin, jotka ovat hämmentäneet, johtaneet harhaan ja lihottaneet länsimaisia ihmisiä. Se kuuluu samaan sarjaan kuin ohje korvata tyydyttyneet rasvat hydrogenoidulla ja monityydyttymättömillä rasvoilla, voi margariinilla ja sakkaroosi korkeafruktoosisella maissisiirapilla. Nämä neuvot joutavat romukoppaan." 

Eroon vehnästä ei tulevaisuudessakaan tule vaikuttamaan ruokavalintoihini, vaikka se antoikin vahvistusta entisille mielipiteilleni ja niissä aion vastaisuudessakin pysyä. Toisaalta jäin miettimään, että koska kirja on kirjoitettu amerikkalaisen miehen näkökulmasta erilaisella kulttuuritaustalla, miten hyvin se voi siinä tapauksessa vastata suomalaista ravinto-oppia, koska kaikilta osin se ei ole verrattavissa suomalaisten syömistapoihin. Kirjassa tosin tehtiin myös vertailuja Suomen tilanteeseen, siitä plussaa, mutta muuten tilastot ja tapauskohtaiset esimerkit perustuivat yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin.

Joten jos pitää kirjaa lukiessa oman järjen mukana ja osaa kyseenalaistaa, ei ota liian vakavasti ja pilkuntarkasti Davisin jyrkkiä mielipiteitä, niin kirjan voi lukea hyvillä mielin kiinnostavana tietoiskuna.

★ ★ ★

Albert Camus: Rutto

"Hän tiesi, mitä riemuissaan remuava väkijoukko ei tiennyt ja mistä se, joka tahtoi, sai lukea kirjoista: ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan..."

Vihdoinkin päästään itse asiaan, kun ensimmäinen blogiin tuleva kirja on saatu päätökseen. Päällimmäisenä tunteena oli helpotus, sillä valehtelematta mietin kirjaa lukiessani vähän väliä, että milloin tämä oikein loppuu, joten viimeisen sivun myötä sain vihdoin huokaista helpotuksesta. Tätä ei kuitenkaan missään nimessä nimessä pidä tulkita väärin, koska eihän kirja ollut huono lainkaan, ei vain oikein minun tyyliseni ja siinä kaikki. En ole kovin suuri vanhahtavan ja pitkien (välillä punaisen langan kadottavien) tekstien ystävä.

Albert Camus on ennestään nimenä tuttu, mutta yhtäkään hänen kirjaansa en ole aiemmin lukenut. Camusin toinen teos Sivullinen muistuu mieleen lukion äidinkielen oppitunneilta, joten kun tämä Rutto osui kirjastossa käydessäni sattumalta silmiini, päätin sen oitis lainata, koska takakansiteksti vaikutti sen verran mielenkiintoiselta ja kansikuvakin herätti hyvällä tavalla huomiota.

Kirjan keskiöön asettuu Oranin kaupunki 1940-luvulla. Sen köyhyyteen ja kurjuuteen, jonka katuja asuttavat tohtori Rieux, lehtimies Rambert, itsemurhakandidaatti Cottard, kirjailijan urasta haaveileva Grand, sivustalla teräviä huomioita tekevä Tarrou sekä joukko muita sivuhenkilöitä. 

Kaupunkilaisten elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun rotat valtaavat kaupungin kadut ja levittävät ympärilleen kirppuja, jotka puolestaan tartuttavat ihmiset kuolemaan johtavaan ruttotautiin. Pian kaupunki täytyy eristää ulkomaailmasta, ihmiset teljetään muurien sisäpuolelle eikä kukaan pääse ulos ennen kuin rutto on saatu kukistettua.

"Noihin aikoihin, elokuun puolivälissä, rutto oli tosiasiassa kietonut verkkoonsa kaiken. Ei ollut enää yksilöllisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tunteet sääteli rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpakolaisuuden tunne sekä sen ruokkima pelko ja kapinahenki."

Kirja kuvaa tapahtumia ruton hallitsemassa kaupungissa ja sen ihmisiä, jotka kaipaavat ulkopuolelle jääneitä rakkaitaan. Kuolinlukujen kasvaessa tilanne ei näytä ollenkaan hyvältä, mutta kuitenkin samaan aikaan rutto yhdistää ihmisiä ja tekee heistä entistä läheisempiä toisilleen ja auttaa ymmärtämään solidaarisuuden merkityksen.

Loppujen lopuksi kirjassa ei ollut mitään niin sanottua huippuhetkeä tai kohtaa, missä olisi voinut jännityksestä pidätellä henkeä odottaen mitä tuleman pitää, vaan suurimman osan ajasta tiesi, miten tarina tulee etenemään ja miten kaikki lopulta päättyy. Yllätyksiä ei siis luvassa, mutta kohtuuhyvä lukukokemus kuitenkin.

★ ★ ½

Kaiken alku

Heipä hei, mukavaa että eksyit blogiini, joten tervetuloa.

Täällä ruudun toisella kirjoittelee lukemiseen hurahtanut kirjabloggaaja (s. '92) suurehkosta eteläsuomalaisesta kaupungista.

Tarkoituksenani on blogin avulla pyrkiä herättelemään unohduksiin vaipunutta harrastustani. Nuorempana luin paljon, joidenkin mielestä jopa liikaa, mutta jossain vaiheessa elämä tuli vastaan, kaikenlaista sattui ja tapahtui, lukeminen jäi enkä sitten pariin kolmeen vuoteen lukenut kuin korkeintaan yhden käden sormilla laskettavan määrän kirjoja. Siispä päätin, että tämä karmaiseva tilanne täytyy korjata ja siksi olen tässä. Mikä olisikaan parempi tapa haastaa itsensä lukemaan kuin perustaa blogi sen oleellisimman ympärille - kirjojen. Vähän niin kuin lukupäiväkirja tai jotain sellaista. 

Mitä kertoisin itsestäni? Enpä tiedä. Henkilökohtaisuuksiin en ainakaan sen liiemmin aio mennä, ikä ja sukupuoli saavat riittää. Tehdään kuitenkin vielä selväksi, etten ole minkään alan ammattilainen, vaan ainostaan varsin tavallinen lukemisesta kiinnostunut naisihminen.

Entä minkälaisista kirjoista minä pidän?
Kaikenlaisista. Uutuksista etupäässä, ne aina kiinnostaa, mutta yritän myös ottaa tavoitteekseni tutustua klassikoihin. Kirjoihin, jotka jokaisen pitäisi elämänsä aikana lukea, vaikkei ne aina niin hauskoilta tuntuisikaan. Kiinnostaviin aihealueisiin luettelisin erityisesti psykologiset ja yhteiskunnalliset romaanit, yksinäisyys, syrjäytyminen, huono-osaisuus ja naisen asema maailmalla. Siinäpä ne tärkeimmät avainsanat.
 

Blogin päivitystahti tulee olemaan säännöllisen epäsäännöllinen, mutta yritän tehdä itseni kanssa sopimuksen, etten heti tilaisuuden tullen heitä kirvestä kaivoon. Vähintään kirja per viikko on realististista jopa minulle, mutta sekin on vain tavoite eikä juuri muuta.

Ai niin muuten, jos tänne asti eksyit, niin sanon vielä sen, että kommentit ovat aina tervetulleita. Joten jos siis blogiani selaat ja jotain tahdot sanoa (mitä vain!), niin tee se, äläkä jää vain asiaa yksinäsi pohtimaan. Kiitos siis sinulle ja mukavaa päivänjatkoa.