16.6.2015

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


Oli kerran mies, joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen.

Ali Smithin romaani Oli kerran kello nolla on jännä kirja nimeänsä myöten. Etukäteen en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää ja minkälainen tarina kansien välistä kuoriutuu. Alku tuntui lupaavalta, mutta hyvin pian olin päästäni pyörällä ja tunsin itseni vain ja ainoastaan idiootiksi. Pohdiskelin itsekseni, että onkohan ymmärryskyvyssäni jotakin vialla vai miksi en pääse tarinaan mukaan. Yritin kyllä, mutta kun olisi pitänyt keskittyä niin kovasti jo pelkästään epäselviin lauserakenteisiin, niin juoni itsestään tuntui jäävän toissijaiseksi kaiken sen sekametelisopan keskellä. Kirjailijan tapa leikitellä kieliopilla oli hermoja raastavaa ja äärimmäisen raskasta luettavaa.

Kirja kertoo päivälliskutsujen merkillisistä tapahtumista. Siitä kuinka herra nimeltään Miles Garth nousee pöydästä kesken ruokailun ja lukittautuu isäntäväen vierashuoneeseen. Aluksi vieraat eivät tätä huomaa eivätkä pane merkille, mutta sitten kuluvat päivät, viikot ja lopulta kuukaudet, mutta Miles pysyy edelleen lukittautuneena huoneessa. Hän ei esitä vaatimuksia, ei puhu, on vain, eikä kukaan ymmärrä mistä on kyse. Pian myös media kiinnostuu tapahtuneesta ja asunnon ympärillä alkaa kuhina. Toimittajat ja uteliaisuutta puhkuvat ihmiset leiriytyvät takapihalle nähdäkseen miehestä edes vilauksen, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu vaikka päivät kuluvat.

Itse tarina kerrotaan neljän eri kertojan kautta, joista jokainen liittyy jollakin tapaa Milesiin.

Ensimmäisenä vuoronsa saa Anna Hardie, joka tunsi Milesin nuoruudessaan heidän osallistuessaan samaiselle palkintomatkalle kolmekymmentä vuotta sitten, mutta sen jälkeen polkujen erilleen haarautuessa he eivät ole olleet yhteyksissä toisiinsa. Kuitenkin Anna on nyt kutsuttu isäntäväen kotiin houkuttelemaan Miles pois huoneesta, mutta sekään keino ei tällä kertaa onnistu tuottamaan haluttua lopputulosta.

Muita henkilöhahmoja ovat homoseksuaali Mark, sairaalassa makaava vanhuudenpäiviä viettävä May Young ja viimeisenä muttei vähäisimpänä  pikkuvanha 9-vuotias Brooke, jonka osuus kirjasta olikin kaikkein mieleenpainuvin vaikkakin ärsyttävin. Henkilöhahmoista ei sen enempää, mutta jokaisen kertojan osuus muistelmineen ja ajatuksineen koostivat kirjasta sellaisen kuin se on. Aina kyse ei edes ollut Milesistä, vaan kunkin henkilön omista kipupisteistä, turvattomuudesta ja menneisyyden haamuista.

Vaikka juoni olikin omituinen, niin vielä omituisempaa oli Smithin kirjoitustyyli. Se oli vaikealukuista, sekavaa ja aiheesta toiseen heittelehtivää yksityiskohtiin takertumista, kielikuvilla leikittelyä ja täynnä välihuomautuksia. Johonkuhun tällainen tyyli varmasti uppoaa, mutta ei minuun, joka kaipaa kirjalta ennen kaikkea selkeyttä ja loogisia ratkaisuja. Tällä kertaa en kokenut saavani romaanista mitään irti, se otti enemmän kuin antoi jättäen mielen tyhjäksi ja sitäkin hölmistyneemmäksi.

Sivut: 277
Otavan kirjasto, 2013
Suomentaja: Kristiina Drews
Alkuteos: There but for the, 2011

★ ★

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti