Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Oli kerran mies, joka eräänä iltana päivälliskutsuilla pääruuan ja jälkiruuan välissä meni yläkertaan ja lukitsi itsensä isäntäväen vierashuoneeseen.

Ali Smithin romaani Oli kerran kello nolla on jännä kirja nimeänsä myöten. Etukäteen en yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää ja minkälainen tarina kansien välistä kuoriutuu. Alku tuntui lupaavalta, mutta hyvin pian olin päästäni pyörällä ja tunsin itseni vain ja ainoastaan idiootiksi. Pohdiskelin itsekseni, että onkohan ymmärryskyvyssäni jotakin vialla vai miksi en pääse tarinaan mukaan. Yritin kyllä, mutta kun olisi pitänyt keskittyä niin kovasti jo pelkästään epäselviin lauserakenteisiin, niin juoni itsestään tuntui jäävän toissijaiseksi kaiken sen sekametelisopan keskellä. Kirjailijan tapa leikitellä kieliopilla oli hermoja raastavaa ja äärimmäisen raskasta luettavaa.

Kirja kertoo päivälliskutsujen merkillisistä tapahtumista. Siitä kuinka herra nimeltään Miles Garth nousee pöydästä kesken ruokailun ja lukittautuu isäntäväen vierashuoneeseen. Aluksi vieraat eivät tätä huomaa eivätkä pane merkille, mutta sitten kuluvat päivät, viikot ja lopulta kuukaudet, mutta Miles pysyy edelleen lukittautuneena huoneessa. Hän ei esitä vaatimuksia, ei puhu, on vain, eikä kukaan ymmärrä mistä on kyse. Pian myös media kiinnostuu tapahtuneesta ja asunnon ympärillä alkaa kuhina. Toimittajat ja uteliaisuutta puhkuvat ihmiset leiriytyvät takapihalle nähdäkseen miehestä edes vilauksen, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu vaikka päivät kuluvat.

Itse tarina kerrotaan neljän eri kertojan kautta, joista jokainen liittyy jollakin tapaa Milesiin.

Ensimmäisenä vuoronsa saa Anna Hardie, joka tunsi Milesin nuoruudessaan heidän osallistuessaan samaiselle palkintomatkalle kolmekymmentä vuotta sitten, mutta sen jälkeen polkujen erilleen haarautuessa he eivät ole olleet yhteyksissä toisiinsa. Kuitenkin Anna on nyt kutsuttu isäntäväen kotiin houkuttelemaan Miles pois huoneesta, mutta sekään keino ei tällä kertaa onnistu tuottamaan haluttua lopputulosta.

Muita henkilöhahmoja ovat homoseksuaali Mark, sairaalassa makaava vanhuudenpäiviä viettävä May Young ja viimeisenä muttei vähäisimpänä  pikkuvanha 9-vuotias Brooke, jonka osuus kirjasta olikin kaikkein mieleenpainuvin vaikkakin ärsyttävin. Henkilöhahmoista ei sen enempää, mutta jokaisen kertojan osuus muistelmineen ja ajatuksineen koostivat kirjasta sellaisen kuin se on. Aina kyse ei edes ollut Milesistä, vaan kunkin henkilön omista kipupisteistä, turvattomuudesta ja menneisyyden haamuista.

Vaikka juoni olikin omituinen, niin vielä omituisempaa oli Smithin kirjoitustyyli. Se oli vaikealukuista, sekavaa ja aiheesta toiseen heittelehtivää yksityiskohtiin takertumista, kielikuvilla leikittelyä ja täynnä välihuomautuksia. Johonkuhun tällainen tyyli varmasti uppoaa, mutta ei minuun, joka kaipaa kirjalta ennen kaikkea selkeyttä ja loogisia ratkaisuja. Tällä kertaa en kokenut saavani romaanista mitään irti, se otti enemmän kuin antoi jättäen mielen tyhjäksi ja sitäkin hölmistyneemmäksi.

Sivut: 277
Otavan kirjasto, 2013
Suomentaja: Kristiina Drews
Alkuteos: There but for the, 2011

★ ★

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Siinä oli lintu, jänkäkurpa - ja se oli kuollut. Se makasi selällään kynnyksellä, siivet levällään kuin lentoliskolla, silmät ikävästi nurin muljahtaneina, pitkä musta nokka terävänä taivasti kohti sojottaen. Nokan kärjessä oli pieni paperinpala, joka värisi aamupäivän tuulenvireessä. Ei se ollutkaan mikään paperinpala, vaan postimerkki.

Niin innoissani odotin tämän kirjan lukemista, vaikka se lukulistallani ehti jo hyvän tovin pyöriä ennen kuin siihen lopulta tartuin. Aikoinaan kun sen kirjastossa bongasin niin saman tien kansikuvaan ja erityisesti oivalliseen nimeen rakastuin. Mikä nerokkain nimi kirjalle ja kansikuvakin niin soma ettei parempaan olla aikoihin törmätty! 

Noh, sitten aloitin lukemisen... ja mitä sainkaan kirjasta? En ainakaan hurmostilaa tai mitään elämää suurempaa. Ainakin aluksi pettymys oli tunnetiloista suurin, kun kävi ilmi, ettei se odotus kirjan suhteen ollutkaan kaiken sen arvoinen ja kuinka pahasti ihastuttava kansikuva osasikaan minua hämätä. Toisaalta innostuksen laantuminen kirjaa kohtaan ei ollut mitenkään yllättävää, koska onhan kyseessä dekkari, tarkemmin sanottuna salapoliisiromaani, ja olenhan aina tiennyt, etten sen lajin kirjallisuudesta muutenkaan erityisemmin piittaa. Murhamysteerit eivät ole minun juttuni, joten toki se selittää miksen tästäkään nyt sen ihmeemmin jaksanut innostua.

Piiraan maku makea avaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. On vuosi 1950 Englannin maaseudulla, missä päähenkilömme Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden ärsyttävän siskonsa kanssa. Ikää Flavia-neidillä on vasta 11 vuotta, mutta nuorta ikää ei kannata missään nimessä säikähtää. Kyseessä ei ole kuka tahansa pikkutyttö, vaan äärimmäisellä älykkyydellä ja nokkeluudella varustettu kemistin alku, joka rakastaa arvoitusten ratkaisemista jopa enemmän kuin siskojensa härnäämistä. Se on jo paljon se.

Rauhallinen idylli maaseudulla särkyy, kun perheen kartanon keittiönoven edustalta löytyy linnunraato postimerkki nokassaan. Siitä alkaakin monien tapahtumien ketju, kun pian Flavia on jo paikalla todistamassa kuolemaa tekevän tuntemattoman miehen viimeisiä hengenvetoja heidän kotinurkillaan. Poliisit on kutsuttava paikalle ja murhatutkimukset käynnistettävä.

Elämä ei ollut mikään musikaali, ajattelin. Se ei ollut täynnä hupia, emmekä Daffy, Feely ja minä olleet kolme iloista siskoa. Me olimme kolme tyttöä, joiden isää syytettiin murhasta.

Poliisien tutkimukset eivät tosin etene Flavian tahtomalla tavalla ja ripeydellä, joten nerokas tyttö päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä. Flavian isä on nimittäin pidätetty epäiltynä murhasta, joten Flavian tehtäväksi jää etsiä oikea syyllinen. Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät, sitä monimutkaisemmaksi kaikki alkaa käydä. Miten postimerkit liittyvät murhaan?

Piiraan maku makea on dekkariksi nerokasta viihdettä, mutta kaiken siitä kunniasta saakoon 11-vuotias Flavia, jonka olemassaolo antaa kirjalle sen suurimman kunnian ja viihdearvon. Ilman Flaviaa ja hänen hurjaa tietämystään kirja olisi todennäköisesti tavallinen salapoliisiromaani, ehkä jopa tylsä ja mitäänsanomaton, mutta pelkästään Flavian ihastuttavan ärsyttävä luonne tuo kirjaan sen kaipaamaan erikoisuuden ja suurimman mielenkiinnon. Flavia tuo elävästi mieleen herran nimeltä Hercule Poirot. Jos siis pidät edellä mainitusta yksityisetsijästä, niin taatusti pidät myös Flaviasta.

Flavia de Luce -sarjan seuraava osa Kuolema ei ole lasten leikkiä odottaa vuoroansa lukupinossani. Pari kirjaa jos ensin tässä välissä lukisi ja sitten taas palaisi näiden dekkareiden pariin.

Sivut: 389
Bazar, 2014
Suomentaja: Maija Paavilainen
Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009
  
★ ★ ★

Arnhild Lauveng: Huomenna olin aina leijona

En muista, mistä ja milloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta. Ei se ainakaan sattumalta tapahtunut, koska kyseessä on teos, josta tuskin monikaan on tietoinen. Onneksi kirjan nimi on niin mieleenpainuva ettei se kovin helposti pääse unohtumaan, joten mielessäni se ehti pyöriä useamman kuukauden ajan ennen kuin sen kirjastosta varasin ja lopulta käsiini sain.

Huomenna olin aina leijona on omaelämäkerrallinen romaani norjalaisen skitsofreniaan sairastuneen Arnhildin elämästä ja lopulta myös sairauden voittamisesta. Kuulostaa uskomattomalta, sillä eihän skitsofreniasta voi parantua, tunnutaan monesti ajattelevan, mutta tällä kertaa Arnhild tekee mahdottomasta mahdollista kertoen oman tarinansa sellaisena kuin se on.

"Kirjoitin tämän kirjan siksi, että olen entinen skitsofreenikko. Se kuulostaa yhtä mahdottomalta kuin entinen aids-potilas tai entinen diabeetikko. Oikeastaan ei ole olemassakaan sellaista, joka on ollut skitsofreenikko. Se on rooli, jota ei koskaaan anneta. Väärin diagnosoituja skitsofreenikkoja sen sijaan on olemassa. On myös oireettomia skitsofreenikkoja, joilla sairaus pysyy kurissa lääkkeiden avulla. Jotkut skitsofreenikot ovat oppineet elämään oireidensa kanssa ja jotkut elävät juuri hyvää vaihetta sairaudessaan. Missään näissä vaihtoehdoista  ei ole mitään vikaa, mutta minun kohdallani yksikään niistä ei ole totta. Minulla on ollut skitsofrenia. Minä tiedän, millaista se oli. Tiedän, miltä maailma silloin näytti, kuinka sen koin, mitä ajattelin, mitä minun oli pakko tehdä."

Arnhild sairastui jo ollessaan hyvin nuori ja siitä alkoikin lähes kymmenen vuoden mittainen matka sairaalahoidon piirissä. Pakkohoitoa, lääkkeitä, eristystä, paljon itkua ja kärsimystä. Siinä missä aikaisemmin lukemassani kirjassa Kellokosken prinsessa kuvailtiin skitsofreniaa ulkopuolisten silmin muiden lausuntoihin tukeutuen, niin tässä teoksessa päästään suoraan sairastuneen pään sisälle. Sekavaan, pelottavaan ja kaoottiselta tuntuvaan maailmaan, jota voi vain itse psyykoosin kokenut  täysin ymmärtää.

  

"Kuulin myös ääniä. Joinakin kertoina päässäni oli kohiseva, ulvova kaaos, kuin liian kovaa pauhaava soitin jota ei saa suljetuksi, tekipä mitä hyvänsä. Joskus hakkasin päätäni seinään, jotta ontto jyskytys vaimentaisi kaaosta edes vähän. Joskus se auttoi, mutta ei suinkaan aina. Toisinaan yritin repiä hiukseni irti tai kynsiä reikiä päähäni. Tämä ei koskaan auttanut, mutta ehkä kyseessä olikin paniikinomainen yritys tehdä reikä päähän, jotta liika paine pääsisi ulos ennen kuin koko pää räjähtää."

Sen kymmenen vuoden aikana mitä Arnhild ehti sairastaa, juuri kukaan ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa parantua, vaan häntä pidettiin vain kroonisena hulluna vailla toivoakaan parammasta elämästä. Kuitenkin Arnhild onnistui lopulta selättämään sairauden, kouluttautumaan psykologiksi ja nykyisin hän toimii suosittuna puhujana mielenterveyspotilaiden avoimemman kohtaamisen puolesta.

Ehdottomasti plussaa siitä, kirjassa huomaa kirjoittajan oman äänen ja lukiessa tulee tunne, että nuo sivut voisivat olla suoraan päiväkirjasta reveissyt. Arnhildin matka terveydenhoidon piirissä sisälsi paljon hyviä ja huonoja kokemuksia, joista lukiessa ei voi olla kuin tuntematta syvää myötätuntoa.

Huomenna olin aina leijona on mielenkiintoinen kirja. Etenkin sellaiselle ihmiselle, joka on kiinnostunut mielenterveysongelmista ja haluaa oppia tuntemaan skitsofreniaa entistä paremmin. Kirja auttaa ymmärtämään sairastuneen mieltä ja ennen kaikkea sitä, että ihmisiä psyykkisesti sairaatkin ovat tavallisine unelmineen ja toiveineen. Ihminen pitää kohdata ihmisenä eikä pelkkänä kävelevänä diagnoosina.

Sivut: 163

Bookwell Oy, 2012

Suomentajat: Hanna Böhme, Liisa Lithovius, Seppo Hulkki

Alkuteos: I morgen var jeg alltid en løve, 2006

★ ★ ★

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Ranskalaista kirjallisuutta jälleen, yhtä omituista ja naurettavaa kuin osasin etukäteen kuvitella. Pelkästään kirjan kansi on niin harmaan ankea ja sekava, että voisin käyttää sanaa epämiellyttävä. Sisällössäkään ei sen kummemmin ollut kehumista. Tunnen itseni jollain tapaa petetyksi, koska kirja vaikutti ensisilmäyksen perusteella paljon mielenkiintoisemmalta kuin miksi se lopulta paljastui.

Parempaa elämää sisältää kaksi toisilleen erillistä pienoisromaania. Aluksi en tätä(kään) tiennyt, vaan se paljastui vasta lukemisen hyvää vauhtia edetessä.

Ensimmäinen puolisko kirjasta kertoo 24-vuotiaasta taidehistorian opiskelijasta Mathildesta, joka kirjoittaa työkseen valheita nettiin ja tienaa sillä sievoisia summia. Mathilden elämä on muilta osin tavallista nuoren naisen elämää: treffailua, seksiä, bileitä ja joskus jopa opiskeluakin. Sekin vielä, että Mathilde asuu kahden säntillisen kämppiksensä kanssa ja kerran kun he uskovat Mathildelle tärkeän tehtävän, nainen onnistuu melkein mokaamaan sen.

Yhtenä päivänä, olipa kerran, unohdin käsilaukkuni yhteen kahvilaan Riemukaaren kulmilla. Laukussa oli avonainen kirjekuori, jossa oli sata sadan euron seteliä. Sata suoraan pankista haettua vihreää seteliä. Kauniita, rapeita, hyvin silitettyjä ja puhtaita kuin uusi raha. Yksi läski otti laukun talteen ja toi sen minulle neljä päivää myöhemmin koskemattomana.

Laukun katoamisen aiheuttama tuska vaihtuu pian helpotukseen, kun Jean-Baptisteksi esittäytyvä epämiellyttävä mies löytää laukun ja palauttaa sen hyvää hyvyyttään. Vastapalvelukseksi mies haluaa vain tavata Mathilden, mutta Mathilde on epäileväinen. Mies ei ole hänen tyyppiään, mutta pian mieli kuitenkin muuttuu, mutta silloin on jo liian myöhäistä. Jean-Baptiste on kadonnut kuin tuhka tuuleen, joten Mathilde ottaa elämääkin suuremmaksi tehtäväkseen löytää tuo mies uudelleen.

Toinen puolisko kirjasta kertoo 26-vuotiaasta Yann-nimisestä nuorukaisesta, joka kovista yrityksistään huolimatta ei ole onnistunut saamaan oman alansa töitä. Niinpä hän tyytyy siihen mitä saa ja nykyisin myy työkseen korealaisia kotitalousrobotteja. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, koska se ole pääasia eikä ongelman ydin. 

Eräänä päivänä Yann havahtuu elämänsä merkityksettömyyteen, kun hän vierailee naapureidensa kodissa nähden heidän perhe-elämänsä onnen, ja samalla hetkellä tajuaa kuinka onneton hän itse onkaan. Parisuhde Mélanien kanssa ei toimi ja elämästä on kadonnut pohja.

Tuo seinä, johon olin muutamaa tuntia ja kokonainen elämä aikaisemmin törmäillyt sylissäni pieni lipasto ja seuranani pieni paroni ja kaksi prinsessaa; tuo seinä josta oli kimpoillut koko porraskäytävään paljon iloa ja sielukkuutta, monta loistavaa kirosanaa, paljon kikatutusta ja lapsekasta tyrmistystä; tuosta seinästä, joka niin itsepäisesti kieltäytyi tulemasta yömyssylle luokseni, oli tullut minun viimeinen ystäväni. Se oli minun laillani hämmentynyt matkakumppani, jonka olkaa vasten saatoin nojata vielä hetkisen, ennen kuin pitäisi kohdata oikea elämä, oikea Yann ja oikea kieltämys.

Mathilden ja Yannin tarinoille yhteistä on tyytymättömyys omaan elämään. Kumpikaan ei ole onnellinen eikä aluksi edes tajua sitä, kunnes tapahtuu jotakin odottamatonta, mikä saa kummankin pohtimaan elämänsä mielekkyyttä ja sitä mikä todella on tärkeää. Sen myötä molemmat heistä alkavat tehdä muutoksia elämäänsä pyrkien löytämään oman polkunsa onneen.

Entä mitä pidin tästä kirjasta? Ajatuksena hieno ja onnistunut, joskin perinteinen ja loppuunkulutettu romaanin aihe yhdestä kohtauksesta mikä muuttaa koko elämän suunnan saaden pohtimaan kaiken syvintä tarkoitusta. Näitä kyllä riittää. Ei, en myöskään pitänyt kirjan toteutuksesta. Se oli vaikealukuinen, epäselvä ja liian puhekielimäinen. Ei herättänyt tunteita eikä ajatuksia. Ainoastaan toive siitä, että saisin sen nopeasti luettua läpi ja siirryttyä (toivottavasti) parempiin kirjoihin.

Sivut: 265
Gummerus, 2015
Suomentaja: Lotta Toivanen
Alkuteos: La Vie en mieux, 2014

★ ½

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Katseenvangitsijat luettuani halusin myös tutustua muihin Delacourtin teoksiin. Hassu juttu sinänsä, koska vaikka en edellä mainitusta kirjasta niin hirveästi pitänytkään, niin siitä huolimatta jokin tämän ranskalaisen miehen kirjoitustyylissä sai minut erikoisella tavalla pauloihinsa. Niinpä seuraavaksi vuoronsa sai Onnen koukkuja. Lyhyt ja nopeasti läpi luettu, sivuja alle parisataa.

Kirjan päähenkilö Jocelyne viettää yksinkertaisen onnellista elämää. Hänen elämänsä ei ehkä ole sellaista kuin hän nuorempana haaveili, mutta ihan kelvollista kuitenkin. Jocelyne ei myöskään ole erityisen kaunis eikä hoikka, mutta miehensä kanssa hän on ollut yhdessä jo kaksikymmentäyksi vuotta ja heillä on kaksi lasta. Lisäksi Jocelyne omistaa lankakaupan ja kirjoittaa blogia, hänellä on ystäviä ja taito nauttia elämän pienistä iloista.

Sitten tapahtuu jotakin. Jocelyne voittaa lotossa 18 miljoonaa euroa, mutta mitäpä tämä nainen tekeekään? Ei ainakaan hetken hurmiossa ryntää nostamaan rahoja ja laita elämäänsä uusiksi, vaan hän miettii ankarasti... ja lopulta antaa olla. Jatkaa niin kuin tähänkin asti, ainoastaan pohtien mitä kaikkea hän voisi rahoilla tehdä kuitenkaan tekemättä mitään. Järjetöntä, ehkä, mutta Jocelyne on tyytyväinen. Hän rakastaa miestään ja omaa pikku elämäänsä niin paljon, ettei hän koe tarvitsevansa mitään sen suurempaa ja ihmeellisempää. 

"Ja minä vannoin itsekseni, ettei mikään rahasumma ikinä olisi tämän kaiken menettämisen arvoinen."

Raha tekee kuitenkin ihmiset hulluiksi ja ahneus polttaa kaiken tieltään. Joku saa aina tietää. Tällä kertaa se joku on Jocelynen lähipiiristä, ihminen jota hän luuli rakastavansa ja voivansa luottaa, mutta joka lopulta petti ja jätti vain rahojen tähden.

Mitä onni on? Voiko sitä mitata rahassa? Kirja panee pohtimaan elämän pieniä iloja ja tekeekö raha onnelliseksi. Kyllä se ainakin hetkellisesti tekee, kunnes sama vanha tyhjyys valtaa mielen, sillä eihän rakkautta voi rahalla ostaa eikä ihmisen sisin toiseksi rahan myötä muutu. Joskus yksinkertainen elämä voi olla parempaa, tuntuu kirjan opetuksena olevan.

Delacourtin Onnen koukkuja oli absurtiudessaan yhtä hämmentävää luettavaa kuin Katseevangitsijat. Ei ehkä niin omituinen, mutta samaa sarjaa kuitenkin. Parempi sanoisinko. Tunnelmaltaan niin ranskalaisen oloinen ettei muualta voisi kuvitella tällaista kirjallisuutta tulevan. Hieman keskivertoa parempi kirja, joten kyllä, tykkäsin, ja saakoon kolme tähtöstä.

Sivut: 163

Wsoy, 2013

Suomentaja: Leena Leinonen

Alkuteos: La liste des mes envies, 2012

★ ★ ★

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Minä loittonen. Hitaasti mutta varmasti. Kuin merimies joka näkee rannan katoavan, tunnen menneisyyteni hämärtyvän. Entinen elämä leimuaa vielä sisälläni, mutta muuttuu vähitellen muistojen tuhkaksi.

  

Perhonen lasikuvussa on nimenä tuttu jo vuosien takaa. Siitä on tehty elokuvakin, jota en tosin ole nähnyt, mutta muuten kirja on pyörinyt mielessäni vuosien varrella parikin kertaa. Silloin en edes tiennyt mistä se kertoo, ainoastaan nimi syöpyi vahvasti mieleen, joten huomioni kiinnittyi kanteen sillä samaisella sekunnilla kun huomasin sen kirpputorilla myytävänä. Niinpä ostin eurolla tai parilla ja luin tunnin parin sisään. Ei siinä kauan mennyt, koska oli sen verran lyhyt.

Juonesta ei pahemmin ole kerrottavaa, koska sellaista ei varsinaisesti ole. Kirja kertoo elämästä itsestään, siitä miten kaikki voi muuttua pysyvästi yhdellä ainoalla sekunnilla koskaan enää palaamatta entiselleen. Niin kävi Jean-Dominique Baubylle 8. joulukuuta 1995, kun hän vaipui koomaan ja herättyään huomasi, ettei pysty liikuttamaan kuin vasenta silmäluomeaan. Siitä lähtien mies on ollut kehonsa vanki, seuralaisinaan vain omat ajatukset ja mielikuvitusmaailma johon paeta.

Tarina on tositarina. Baubyn itsensä sanelema silmäluomeaan räpäyttämällä. Mikä hirveä työ saada kirja aikaiseksi, mutta samaan aikaan äärimmäisen ihailtavaa, koska en usko monenkaan sellaiseen kykenevän jos samaan kohtaloon olisi tuomittu.

Nyt tämä haihattelu saa riittää. Minun on ennen kaikkea hahmoteltava alku näille muistiinpanoille liikkumattomalta matkaltani ollakseni valmis kun kustantajani lähettämä avustaja tulee kirjoittamaan niitä sanelustani, kirjain kirjaimelta. Käyn pääni sisällä jokaisen lauseen kymmenen kertaa läpi, poistan sanan, lisään adjektiivin ja opettelen tekstin ulkoa, kappale kappaleelta.

Kirja sinällään on vaikea arvostella ja tuntuisi julmalta haukkua se maanrakoon, kun tuntee taustat ja ja millä vaivalla se on saatu aikaiseksi. Oli tarina kuinka hieno tahansa, niin ei se lukukokemuksena kuitenkaan ollut kummoinen. Rehellisesti sanottuna en pitänyt kirjasta lainkaan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä tapahtunut mitään eikä se kertonut mistään. Pelkkiä sivuhuomautuksia, haihattelua ja turhaa jaarittelua sängyn pohjalta puoliksi muistoihin vaipuen. Joku voisi kuvailla kirjaa sanalla koskettava, mutta itse en ihan niin pitkälle menisi. Sitä en kiellä, etteikö Baubyn kohtalo olisi surullisen koskettava, mutta kirjan sivuilta se tunnetila ei ainakaan lukijalle samalla tavalla välity.

Sivut: 113
Wsoy, 2008
Suomentaja: Anu Partanen ja Ville Keynäs
Alkuteos: Le scaphandre et papillon, 1997

★ ½